Elämää kirkonkylällä ennen sotia

Onni Laineen  haastattelu

 

Onni Laine synt. 1924 Puumalassa. Hän oli yksi perheen seitsemästä lapsesta. Nuorin sisko eli päivälleen vuoden, ei ole enää tietoa mihin tämä kuoli. Monet sisaruksista olivat heikkokuuloisia.

Äiti oli Rokansalosta, synt. 1882. (kuollut 1960-luvulla). Onni ei muistanut äitinsä tai isänsä lapsuus- ja nuoruusajoista juuri kuulleensa tai ei ainakaan yhtäkkiä tullut mieleen haastattelussa. Ehkä äiti ei juuri joutanut kertoillakaan. Päällimmäisenä nousi vain mieleen, että äiti oli kertonut kaivon luona olleen yllättävän suuren käärmeen. Käärmeitä oli muutenkin paljon, niitä levittäytyi Sahanlahden purupakkojen takia laajalle ympäristöön. Vaikka äidin kotipaikka oli lähellä Lietvettä, oli sielläkin paljon käärmeitä. Käärmeitä levisi sillä tavallakin, että kun talolliset ajoivat Sahanlahdesta purua lehmien alusiksi, tulivat käärmeet purun mukana.

Kun Onnin äiti ja isä menivät naimisiin, he ostivat kirkolta rannalta Sorjosen vanhan talon. (Siinä Onni ja vaimonsa Annikkikin asuivat naimisiin mentyään sekä nykyään heidän poikansa Tapion perhe). Talo oli rannalla, tilalla oli navetta, jossa lehmä, joskus jopa kaksikin sekä sikoja ja kanoja.

Toimeentulosta

Tontti oli pieni, heinät eläimille saatiin kirkonkylän sellaisten asukkaitten tonteilta, joilla ei ollut lehmiä. Tonteilta sai käydä tekemässä heinät maksua vastaan. Heinänteko oli suuri homma, sillä ei niitä voinut tonteilla kuivattaakaan kuin jossain karhella. Monista paikoista heinät piti kuivuttua kantaa sapiloilla veneeseen, jolla sitten vietiin omaan rantaan. Jos oltiin yksin heiniä hakemassa, ainut tapa kantaa niitä kotiin oli takkavitsa. (Sapilat= kaksi pitkää riukua, joiden päälle kasattiin heinät ja molemmissa päissä kantajat, samoin kuin paareilla kannettaisiin. Takkavitsa: nuori koivunoksa taivutettiin heinäkasan alle ja kiepaistiin kasa vitsan avulla selkään). Kesälomalla Onnista oli mieluista olla heinänteossa. 

Lehmät vietiin kesäaamuisin yhteislaitumille Särkiojaan tai Kukkeisten salolle metsään, niille tienoin, missä nykyään on kunnan varikot. Sieltä ne haettiin illalla pois. Lasten työtä oli lehmien vienti laitumille, mikä puolestaan ei ollut ollenkaan mieluista. Ei olisi haluttu nousta niin aikaisin aamulla lehmiä viemään. Paimenessa ei lasten ole tarvinnut olla.Yhteislaitumet olivat olemassa vielä sota-aikanakin, mutta sodan jälkeen kaikki muuttui. Lehmien pitäjät vanhenivat, nuoremmat etsivät muita toimeentulolähteitä. 

 

Isä oli töissä metsäyhtiöllä piiriesimiehenä Puumalassa. Mutta isän kuollessa lapset jäivät pieniksi ja äiti joutui taistelemaan entistäkin enemmän toimeentulon kanssa. Lehmästä otettiin kaikki irti mitä saatiin, kananmunia myytiin, maitoa äiti kirnusi niin ikään myös myyntiin, oli separaattorikin. Äiti teki kokkelipiimää kirnupiimän sekaan ja myi sitäkin, samoin leipoi yli oman tarpeen myyntiin. Äiti laittoi ruoat pakettiin ja souti laivojen rinnalle myymään laivamiehille, tukkilautathan kulkivat hitaasti. Tätä kun äiti teki useana vuonna, laivamiehet alkoivat oikein odottaa äidin eväitä ja usein pysähtyivätkin.

Ennen sotia äiti alkoi kasvattaa myös kessua. Hänellä oli sitä säkkikaupalla. Kun tuli sota-aikana pulaa tupakoista, äiti myi kaikki.  Äiti kehräsi myös paljon villoja ja kutoi kangaspuissa mattoja ja kankaita.

Isä oli rakentanut kauempana olevalle metsätontille kalastusmajan, mistä äiti vähän moitti, että sellaisia tuulentupia rakentelet. Rakentamisen tarpeessa olisi pikemminkin vakituinen asunto.  

Koska talo oli vanha ja huono, isä ja äiti alkoivatkin suunnitella uuden talon rakentamista. Isä ehti jo tehdä pohjan, mutta sitten hän sairastui ja kuoli. Kun äiti jäi leskeksi, hän sai metsäyhtiöltä isän peruja pienen eläkkeen. 

Ei ollut nyt uuteen taloon piirustuksia, ei rakennustarpeita eikä muuta kuin pohja valmiina. Mutta äiti kun oli tarmokas, hän lähti kerran Viipuriin isän metsäyhtiöön. Äiti pyysi johtajalta lainaa ja rakennustarpeita, ja saikin nämä kaikki.  Niin saatiin aikaa myöden uusi talokin valmiiksi ja äiti pienillä hankkeillaan sai maksetuksi lainankin pois.

Nyt kun oli uusi rakennus, äiti alkoi pitää lisätienestiksi myös kesävieraita. Silloin olivat lomalaiset vaatimattomia, he nukkuivat talon ullakolla ja aitoissa. (Tämä on tapahtunut ennen sotia, joskus 30-luvulla). Äidillä oli oikein ilmoituskin Helsingin Sanomissa, ja kesävieraita tuli Lappeenrannasta, Imatralta, Viipurista ja jopa ihan Helsinkiä myöden. 

Oli kaksi venettäkin. Lomalaiset tulivat yleensä linja-autolla tai laivalla, ja Onnin tehtävä oli usein hakea vieraat veneellä satamasta. Siitä hommasta hän ei tykännyt yhtään, mennä nyt vieraita ihmisiä vastaan. Mutta kun ne sitten olivat pitempään, oli ihan mukava, että niitä oli. Kun tutustuttiin puolin ja toisin, lapsista sai hyviä leikkikavereita. Vieraiden poislähtö oli aina kovin haikeaa. Kaikella tällä äiti ajoi itsensä ihan piippuun, veri meni huonoksi. Hän oli tosi pieni ja laiha ihminen. 

Onnin kouluunmeno

Kouluun Onni meni 7-vuotiaana, kävi 7 vuotta koulua nykyisellä Vanhalla koululla. Koulukiusaamista hän ei muista, oli vain pientä sanasotaa tai lumipallon heittoa tai lumipesua, mutta ei suuremmin muuta.

Tuohon aikaan oli vielä tapana, että vanhemmat rankaisivat lapsia tarpeen vaatiessa piiskalla. Mutta heitä ei tietenkään hakattu missään nimessä henkihieveriin, pieni ripsaus säärille saattoi jo riittää. Useimmiten auttoi jo se, että piti itse hakea koivuniemen herra joka laitettiin ovenpieleen.

Kuolemantapauksia ja kuolemaan suhtautuminen

Eräänä aamuna eräs luokkatoveri tuli kouluun ja laukaisi jo ovensuusta: ”Nyt se meiänkin ukko oikas koipensa!” Isä oli siis kuollut. Eikä poika sen kummemmin asiaa näyttänyt surevan, jatkoi koulunkäyntiä kuten ennenkin!

Kotona oli moottorivene ja hyvä laituri, lapset juoksentelivat usein mielellään laiturille ja muutenkin rannalla. Kerran Armas-vainaa tuli hevosella Onnin kotiin iso lapsilauma kärryillä mukanaan, hevoskyytihän oli lapsista mieluisaa. Pihassa lapset pelmahtivat kaikki yhtaikaa kärryiltä pois ja juoksivat moottorivenevajaan. Vähän päästä tuli tieto, että yksi on pudonnut veteen. Hevosmies sai kirkolle mennessään viedä ruumiin pois ja surusanomaa eteen päin. 

Erään toisen kerran tuon tapauksen jälkeen oli lapsia uimassa rannassa. Jonkin ajan kuluttua tulee yksi lapsi tupaan, jää ovensuuhun  ja levittää kädet ja hämmästyneenä silmät pyöreinä tokaisee: ”Teuvo hukku!”  Teuvo-poika oli ollut uittamassa laiturilla laivaa kepin nenässä, putosi ja löi ohimonsa laiturin kulmaan. Ruumiin ohimossa oli suuri mustelma.

Tien laidassa oli kellari, jonne ruumis vietiin. Teuvo oli Onnin koulukaveri. Kun Onni häntä oikein ikävöi, hän isän Kanssa Kiviniemelle ajaessa ja kellarin ohi kulkiessa ajatteli ja oikein toivoi, että jospa se Teuvo sieltä hyvinkin pääsisi vielä pois. Mutta mihin se kuollut enää kellarista pääsi!

Hukkumisia sattui ennen vanhaan paljonkin, uimataito ei ollut kehuttava. Silloinhan ei ollut vielä uimaopetustakaan, jokainen opetteli vain itse räpiköimällä. Mutta nämä eivät tuntuneet niin kauheilta asioilta kuin miten ihmiset ne nykyään kokevat. Elämä nyt vain oli erilaista ja asioihin suhtauduttiin eri lailla. Kuolema kuului elämään yhtä luonnollisena ja oleellisena osana kuin syntymäkin. Tietysti vainajia surtiin, mutta kuolema hyväksyttiin.

Matkoista

Ensimmäisen kerran Onni pääsi Puumalan ulkopuolelle Viipuriin, sukulaisiin. Tuolloin hän oli jo koululainen. Viipuriin mentiin laivalla. Siellä naiset lähtivät torille ostoksille, ottivat Onnin mukaan, käskivät odottaa jollain paikalla kierrellessään itse torilla. Mutta kun naiset hävisivät näkyvistä, Onni lähti katselemaan ympäristöä. Naisten palatessa heille tuli kova hätä, mihin se poika hävisi. Löytyihän poika lopulta. 

Toisenkin matkan Onni muistaa. Hän pääsi Savonlinnaan äidin kanssa jonkin välttämättömän asian takia koululaisena, n. 10-vuotiaana. Mutta hänelle ei ole jäänyt oikein muistikuvaa, miltä tuntui. Kuittisella oli linja-auto, jolla sinne mentiin.

Töihin

Ennen sotaa 14-vuotiaana Onnin piti mennä taimenistutukseen metsään, äitikin oli taimia istuttamassa. Työpäivät olivat tosi pitkiä, sen ikäiselle nuorelle varsinkin. Nuorelle ei niin kummoista palkkaa maksettu, mutta kaikki oli saatu mikä oli annettu! Onni laittoi kaiken rahan pankkiin. Ei ollut mitään välttämätöntä ostamista, ei ollut olemassa mitään houkutuksia. Leikkeihinkin pallopelien mailat tehtiin itse puusta, pallot tehtiin itse nahkasta ja ihan hyvin pärjättiin. Ei matkusteltu, eikä ollut autokyytejä, joihin olisi rahaa laitettu. 

Sota-aikaa

Sodan alkaessa Onni oli noin 15-vuotias. Tykkien jyly kuului kotiin asti. Lentokoneita lensi Puumalan yli enemmän tai vähemmän. Mutta Onni ei muista kovin pelänneensä. Kun tuli ilmahälytys, yritettiin tietysti mennä piiloon jonnekin, halkopinojen väliin tms. Sotaan menoon Onni sai kaksi vuotta lykkäystä, sillä hän oli kovin laiha ja hentoinen. Hän pääsi Puumalaan töihin sähkölaitokselle. 

Evakoita asui kotona paljonkin, myös linnoitusporukkaa välirauhan aikaan, kun tehtiin bunkkereita ja linnoitettiin Kapasaarta. Sähkölaitoksella tarvittiin pitkiä vuoroja sähkönsaannin turvaamiseksi linnoitustöiden aikana. Kysyttäessä, miten pitkiä työvuorot olivat, oli vastaus: ” En minä kelloa kahtona!” 

 1944 Onni joutui kuitenkin lopulta sotaankin, mutta ei tarvinnut olla rintamalla. Hän oli rannikkotykistössä Suomenlahdella, sähkövoima-aseman hoitajana.

Sodan loputtua evakot lähtivät pois, valtavat kolonnat hevosia ja ihmisiä. Salmessa oli kaksi lossia näiden kuljettamiseksi. Proomujakin, mutta ne eivät olleet siviilikuljetuksia varten vaan sotilaskäyttöön. Yhden suuren onnettomuudenkin Onni muistaa, kun kuorma-auton kuljettaja ajoi jostain syystä puomin läpi järveen! Sinne menivät sekä auto että kuski.

Eikä tuo onnettomuus ollut ainoa lossilla sattuneista. Jo kun evakoita tuotiin Puumalaan tien täydeltä, kaaoksessa lossille tullessa putosi usein eläimiä sikin sokin järveen ja hukkui. 

Haastatteli

Puumalassa 10.2.2011 Kirsti Lähdesmäki