Näin 1970-80-lukujen vaihteessa lehdessä
ilmoituksen, että Puumalaan on perustettu kansantanssiyhdistys, Puumalan
Polskaajat. Mukaan toivottiin uusia tanhuista kiinnostuneita henkilöitä. Kiinnostuin heti. Kansantanssit olivat aina viehättäneet minua ja
nyt pääsisin tutustumaan niihin oikein perusteellisesti. Lisäksi halusin työn
ja lastenhoidon lisäksi jotain vastapainoa.
Tanhuharjoitukset olivat kerran
viikossa. Mukana oli parikymmentä henkeä samanlaisia vasta-alkajia kuin
minäkin. Oli kiva tutustua uusiin ihmisiin, joilla kaikilla oli sama
mielenkiinnon kohde. Harjoituksissa meillä oli tosi hauskaa, yhdessä
harjoiteltiin polkat, jenkat, masurkat ja jos jonkinlaiset kuviot. Alusta asti
oli myös selvää, että työmme tuloksia on päästävä näyttämään myös muille, ottaisimme
vastaan esiintymispyyntöjä ja esiintyisimme yleisölle. Tieto siitä, että
esittäisimme tanhuja yleisölle, motivoi entisestään ja antoi harjoituksille
ryhtiä.
Ensimmäinen esitys ei varmaan ollut
aivan sellainen kuin olisimme toivoneet, mutta yhteenkuuluvuuden tunne ja tunne
siitä, että me teimme sen, korvasivat puutteet monin verroin. Me esiintyjät
ainakin viihdyimme ja varmaan yleisökin, koska esiintymiskutsuja alkoi tulla
jos jonkinlaisiin kissanristiäisiin. Ryhmästämme tuli vuosien myötä
vakioesiintyjä tilaisuuteen kuin tilaisuuteen.
|
Esiintyminen kotiseutujuhlassa 1981 |
Vähitellen tuli aika hankkia oikeat
kansallispuvut. Aluksi jokainen lainasi puvun mistä vain sai, mutta koska
tanhuohjaajamme Marjatta Valtonen (nyk. Leinonen) oli käsityöneuvonta-aseman
hoitaja, hän laittoi kangaspuihin kansallispukukankaiden loimet, ja niinpä
jokainen kynnelle kykenevä ryhtyi kutomaan itse kangasta omaan pukuunsa.
Katsoin itsenikin kynnelle kykeneväksi, vaikka en ollut siihen mennessä kutonut
mitään muuta kuin pari mattoa, mutta olin muuten harrastanut kaikenlaisia
käsitöitä. Koska kaikessa kutomisessa periaate on sama, ryhdyin toimeen.
Suurin osa halusi tietysti
Puumala-puvun tai Suur-Savon puvun, mutta koska itse olen syntynyt
Etelä-Pohjanmaalla, halusin Härmän puvun. Kankaat tulivat valmiiksi, mutta ne oli
saatava ommelluiksikin. Kansalaisopisto järjesti kansallispukujen
ompelukurssin. Kurssilla oli tietenkin muitakin kuin me Polskaajat, mutta
suurin osa oli meidän ryhmäläisiä ja useilla oli montakin puvun tekoa. Monet
olivat ottaneet tehdäkseen myös jonkun miespuolisen tanhuajan puvun, joten
kurssilla istui silloin tällöin myös miehiä odottamassa sovittamista.
Sen talven mittaan valmistui hyvää
vauhtia hame, liivi, valkoinen pusero ja esiliina. Kaikki tehtiin perinteen
mukaan viimeistä piirtoa myöten. Opimme erilaisia reikäompeleita, kirjontaa
jne. Jopa napit tehtiin langasta vanhan perinteen mukaan. Jos omassa
kansallispuvussa ei jotain tiettyä työvaihetta ollut, seurasimme
mielenkiinnolla muiden pukujen erikoisuuksien tekoa. Tanhutessa pidettiin
päässä nuorten tyttöjen käyttämiä nauhoja. Naimisissa olevan naisen päähineitä,
tykkimyssyjä, ei voinut vauhdissa pitää. Siksi niiden teko sai odottaa. Moni
tekikin pukuunsa kuuluvan tykkimyssyn myöhemmin kansalaisopiston
tykkimyssykurssilla, joihinkin nyplättiin pitsi nypläyskurssilla. Eli melko
pitkäjänteistä työtä.
Tulimme tuntemaan suomalaisen tanhu-
ja kansallispukuperinteen melko tarkkaan, mukana oli yksi puumalalainenkin,
Elsa Heporaudan muistiinmerkitsemä tanhu. Se oli kyllä melko lyhyt ja kovin
ykstoikkoinen, mutta pidimme sitä ohjelmistossa nimenomaan paikallisuutensa
vuoksi. Opimme myös vanhoja tansseja, joita harjoittelimme välipaloina ja joita
voi tanssituttaa yleisölläkin eri tilaisuuksissa.
Tanhuyhdistysten valtakunnallinen
kattojärjestö järjestää joka kesä jossain päin Suomea kansantanssijuhlan. Oli
itsestään selvää, että meiltäkin aina lähti ryhmä matkaan. Tässä oli oiva
tilaisuus päästä näkemään Suomea laajemmaltikin ja tutustumaan eri tanhuryhmien
jäseniin. Tilaisuuksiin saapui aina osanottajia myös ulkomailta, mikä lisäsi
vielä hohtoa.
Jotta mahdollisimman moni ryhmästä pääsisi
osallistumaan, oli hankittava rahaa. Meillä oli pääasiallisesti kaksi
rahanhankintakeinoa. Pidimme pari kertaa vuodessa, tarvittaessa useamminkin,
Jyvälän tanssilavalla kunnon vanhan ajan lavatanssit. 80-luvulla
lavatanssi-innostus oli Suomesta jo itse asiassa hiipumassa, mutta näin saimme
järjestetyksi paikkakunnalle vähän elämää. Diskojahan ei täällä maalla ole.
Tansseihin tarvittiin paljon työntekijöitä: järjestysmiehiä, lipunmyyjiä,
kahvinkeittäjiä, myyjiä buffettiin jne. Kaikki ilmaista työtä, mutta ihme kyllä
melko vähällä valituksella saimme työntekijät aina kokoon ja tanssit pystyyn.
Itse ilmoittauduin aina buffetin pitäjäksi. Siitä pääsi välillä itsekin lattialle
pyörähtelemään, joten ilta ei tuntunut välttämättä pelkästään töissäololta.
Toinen rahanhankintakeino oli
Puumalan eri yhdistysten yhteismyyjäiset, jotka Puumalassa järjestettiin aina
vähän ennen joulua. Näihin myyjäisiin oli keksittävä jotain myytävääkin, mutta
se olikin helpommin sanottu kuin tehty. Emme koskaan keksineet oikein hyvää
artikkelia, joka olisi tarpeeksi helppotekoinen, ja jota ei olisi muilla. Jos
satuimme keksimään jonkin hyvän tuotteen, sillä kyllä tuli hyvin rahaakin.
Kerran keksimme tehdä talkoilla kangashiiriä, jotka olivat niin suloisia, että
ne menivät hyvin kaupaksi. Talkoot olivat myös hyviä yhteishengen kohottajia,
niissä vain oli se vika, että ne kohottivat pääasiassa vain niiden
yhteishenkeä, jotka olivat mukana. Ei kaikkia välttämättä kiinnostanut hiirien
ompelu.
Ohjaajamme oli jossain vaiheessa
tutustunut henkilöön, jolla oli yhteyksiä saksalaiseen kansantanssiryhmään,
Norder Danzkoppeliin. Ryhmä esittikin meille kutsun tulla käymään Saksassa
Nordenissa, Pohjanmeren rannikolla. Minun osakseni saksanopettajana lankesi
kirjeenvaihto ryhmän ohjaajan kanssa, mistä olin vain tyytyväinen, sainhan näin
uusia kontakteja Saksaan. Niin aloimme valmistella ja harjoitella ohjelmaa
päämääränä lähteä matkaan vuoden 1983 pääsiäisenä, joka tuntui olevan ainoa
kaikille sopiva ajankohta.
Alkoi vuoden kestävä
järjestelmällinen työ rahan keräämiseksi ja ohjelman kuntoon saamiseksi.
Välillä tuli hieman sanaharkkaakin siitä, kuka on velvollinen lähtemään
lavatansseihin työntekijäksi, mutta lopuksi pidimme kiinni siitä, että ainakin
Saksaan lähtijät tekevät oman osansa, kukaan älköön lähtekö toisten siivellä.
Hätäpäissä koko porukka komennettiin
päiväksi myös mansikkamaalle mansikankeruuseen. Puumalassahan oli tuolloin
paljon mansikkatiloja, ja tulot annettiin yhteiseen pottiin yhdistykselle. Tämä
oli sen verran työltä maistuvaa puuhaa, että taisi jäädä yhteen kertaan.
Vaikka yhdistyksellä oli hallituskin,
oli tätä matkaa suunnittelemassa jokainen mukaan lähtijä, jokainen sai sanoa
sanansa. Matka oli toteutettava mahdollisimman halvalla, koska joukossamme oli
myös opiskelijoita, joiden oli saatava koko matkakassa kokoon yhteisesti kerätyistä
varoista, muuten ei olisi ollut mahdollista lähteä. Meillä oli käytettävissä
vain viisi päivää matkaan, mistä suurin osa menisi matkustamiseen bussilla,
sillä lentokonetta emme voineet missään tapauksessa ajatellakaan sen kalleuden
vuoksi. Eräällä ryhmämme jäsenistä oli linja-auton ajokortti, joten kuljettajan
palkassa säästimme huomattavan summan.
Vuokrasimme bussin ja ajoimme
Turkuun, yövyimme laivalla, päivän ajoimme Ruotsin halki. Matkalla
pysähdyspaikoilla jaloitellaksemme harjoittelimme koko repertuaarin läpi.
Maisemia emme paljon ehtineet vilkuilla, mutta ei niistä siinä vaiheessa
ollut kukaan kiinnostunutkaan. Pääasia, että pääsimme ulkomaille ja vielä näin
mielenkiintoisissa merkeissä. Ajoimme vielä Tanskan halki Saksan puolelle ja seuraavan
yön vietimme jollain parkkipaikalla yrittäen
vähän nukkua, mutta se oli tietysti vähän sitä sun tätä.
Ehkä enää en lähtisi näin
rasittavalle matkalle ilman ennalta varattua hotellihuonetta! Mutta porukka oli
nuorta ja innokasta, ryhmän vanhimmillekin ensimmäinen ulkomaanmatka, joten
into korvasi väsymyksen.
|
Tanhuharjoitukset Ruotsissa parkkipaikalla. |
Saksalaisella tehokkuudella meille
oli varattu aivan täyteen ohjelmaa koko perilläoloaika. Torille oli varattu
kaksi esiintymistä, esiintymisajat oli ilmoitettu paikallisessa lehdessä ja
ensimmäinen tilaisuus oli aamulla kymmeneltä, joten juuri ja juuri ehdimme
saavuttuamme vaihtaa esiintymisasut yllemme. Olimme väsyneitä moottoritien
varrella nukutun yön jäljiltä ja silmät ristissä. Meidän ja isäntien ohjelmisto
kesti noin puoli tuntia yhteensä, hieman häpesimme kömpelyyttämme, joka
korostui isäntien sulavien liikkeiden rinnalla. Saksalainen ryhmä oli kokenut
ja paljon kierrellyt eri maissa tanssimassa, me sen sijaan olimme vain ihan
vasta-alkaneita harrastelijoita. Mutta mitäs pienistä! Jokin räikeä virhekin
meille sattui, mutta kokonaisuutena esitykset menivät kai ihan mukavasti.
Olipahan paikallisilla ihmisillä kuitenkin jotain erilaista katsottavaa.
Tälle matkalle olin kääntänyt jo
valmiiksi tekstit yhdistyksestämme ja suomalaisista tanhuista. Tulkkauskin oli
annettu minun huolekseni. Mennen tullen jouduimme aina maata vaihtaessa tulliin
selvittelemään papereita. Mielenkiintoinen kokemus sekin.
|
Puumalan Polskaajat Saksan Nordenissa pääsiäisenä 1983 |
Onnistuneen Saksan-matkan jälkeen
olimme onnemme kukkuloilla. Me teimme sen sittenkin! Seuraavana kesänä kävimme
kansantanssijuhlissa samalla ohjelmistolla, sitä paitsi olimme esittäneet
saksalaisille vierailukutsun vuoden kuluttua kesäksi. Otimme mallia
saksalaisten organisoinnista ja aloimme saman tien suunnitella uutta
ohjelmistoa ja sitä, mitä kaikkea paikkakunnalta näyttäisimme. Ainainen
rahankeruu alkoi jo välillä suututtaa. Moni olisi halunnut vain tanhuta ja
käydä matkoilla, mutta jotenkin olimme nyt saaneet sellaisen vauhdin päälle,
että saimme kuin saimmekin ohjelman kasaan ja rahat kerätyiksi. Saksalaisten vierailu
sujui loistavasti, mekin tanssimme paremmin kuin Saksassa, mikä johtui tietysti
tutuista ympyröistä.
|
Polskaajien ja bengtsforsilaisten yhteisesiintyminen Puumalan satamassa kesällä 1981. |
Samaksi kesäksi meille tarjoutui
toinenkin ulkomaanmatka. Puumalalla oli Ruotsissa ystävyyskunta Bengtsfors ja
oli tapana, että kun tehdään virallisia ystävyyskuntavierailuja, jokin
paikallinen yhdistys pääsee mukaan matkalle. Tällä kertaa oli Polskaajien
vuoro. Matkan suunnittelusta vastasi paikallinen Pohjola-Norden, joten sen
puoleen pääsimme helpolla. Tämän ruotsalaisryhmän jäsenistä monet olivat meille
jo ennestään tuttuja, sillä Pohjola-Nordenin mukana ruotsalaistanssijat olivat
käyneet pari vuotta aiemmin Puumalassa.
|
Polskaajat Ruotsissa Bengtsforsissa 3.-7.8.1983 |
Kaksi ulkomaanmatkaa ja
ulkomaalaisryhmien vierailu Suomessa olivat pienelle yhdistykselle melkein
ylivoimainen voimainponnistus. Vaikka yhteinen päämäärä lujitti toisaalta
yhteishenkeä, aiheutti rahankeruu myös ristiriitoja. Kiireisimpinä aikoina
harrastus vaati melkein jokaisen illan viikossa, mikä ymmärrettävästi kulutti
voimavaroja. Toisaalta kaikki uusi ja mielenkiintoinen antoi lisävoimia jaksaa
myös jokapäiväistä elämää. Harrastuksesta sai kummasti uutta puhtia. Itselleni
harrastus sopi kyllä sikäli hyvin, että juuri kesällä, jolloin esiintymiset
yleensä olivat, olin vapaa töistä.
Harrastus myös rajoitti lomanviettoa.
Aina oli otettava huomioon, milloin oli esiintyminen. Koska meitä oli vähän, ei
juuri ollut varatanssijoita. Ja kun oli kerran sitoutunut tanssimaan, ei siitä
voinut kieltäytyä oikkujen vuoksi. Jokaisessa
tanhussa on tietty kuvio, joka vaatii tietyn määrän tanssipareja. Yhden
kieltäytyminen olisi estänyt muidenkin esiintymisen.
Juuri tämän tiukan sitoutumisen
johdosta katsoin parhaaksi luopua tanhuamisesta joksikin aikaa. Vaikka se oli
ihanaa, alkoi tuntua raskaalta pitkän päälle. Aloin etsiä vähemmän voimavaroja
vieviä harrastuksia.
Opintotoiminnan Keskusliiton järjestämän
kirjoituskilpailun ”Me teimme sen yhdessä” voittajakirjoituksesta Polskaajien
osuus lyhennettynä ja mukaeltuna. Kirsti Lähdesmäki 1.10.1999.