Ei kaupasta valmiina

 Ei ollut ennen vaatteita tai kenkiäkään valmiina kaupassa. Kaikki tehtiin itse tai teetettiin räätäleillä ja suutareilla. Näin oli tilanne vielä 1940-luvullakin, mistä Martti Kontinen on kertonut Kontisten sukukirjassa:

Jalkineita kävi kotona tekemässä kiertävä suutari Kalle Arponen. Nautojen vuodat vietiin nahkurille parkittavaksi. Puumalassa oli nahkuri, Runttinen nimeltään. Ko. ammatinharjoittajasta käytettiin myös nimeä karvali.

Kyseisistä vuodista Arponen teki meille saappaita. Vanhoista huopikkaiden (töppösten) varsista tehtiin huopalapikkaita. Arponen ei ollut lapikkaiden tekijä. Huuhkaalassa oli lapikasmestari suutari Nikolai Laamanen. Isä oli varannut hyvän vuodan ja päättänyt teettää meille koulupojille Pentille ja minulle oikein pitkävarsilapikkaat. Eräänä sunnuntaiaamuna syksyllä lähdimme soutamaan halki Naistenveden Huuhkaalaan, Laamaselle mittoja antamaan lapikkaiden tekoa varten. Samalla reissulla kävimme sukulaistalossa Ylä-Sorjosessa kylässä. Syksyinen sunnuntaipäivä siinä vierähti. Muutaman viikon kuluttua saimme lapikkaamme. En ole koskaan sen jälkeen tuntenut sellaista onnen tunnetta, saadessani uusia jalkineita, minkä tuotti nämä uudet pitkävarsilapikkaat. Ei ollut kellään koulussa niin hienoja jalkineita kuin oli Pentin ja minun lapikkaat.

Aada-täti ompeli vaatteita meille lapsille. Kuten senkin takin, mikä paloi paimenreissulla. Tämä tapahtui sodan aikana. Äiti oli siitä isälle kirjoittanut ”sinne jonnekin": ”Kyllähän noiden poikienkin kanssa — nytkin polttivat Martin uuden takin paimenessa ollessaan”. Vahinkohan se oli ja näin se tapahtui: Olimme lehmiä vahtimassa Tyrynsuolla. Siinä pellolla painiskellessamme Pentti käntsäytti minut ketoon ja siinä sattui tietysti olemaan sontaläjä. Takkihan siinä tietysti likaantui. Se pestiin pellon ojassa. Keskellä suota oli kaksiosainen kivi, joka oli kuin avotakka. Siinä oli turvallista polttaa tulta ja paistella vaikkapa perunoita. Nuotio paloi nytkin iloisesti kivenkolossa. Pestyn takin panimme kiven reunalle kuivumaan. Eikä me muilta touhuiltamme huomattu, että takki oli syttynyt tuleen. Kyllähän se ehti aika pahasti palaa, vuorit vain repsotteli, kun illalla kotiin astelimme.

Äiti kutoi sarkaa ja siitä tehtiin pääasiassa housuja pojille ja miehille. Sarka oli erinomaista kangasta työvaatteisiin. Se oli lämmintä ja ei kastunut vähästä, joten se sopi erinomaisesti talvisiin töihin. Kiertävä kyläräätäli Kalle Kiljunen kävi meillä näitä sarkahousuja tekemässä ja kyllä hän teki muitakin räätälintöitä. Hänen poikansa Ensio Kiljunen kävi meillä tekemässä kaksi ¾-osa lammasnahkaturkkia. Nahkat tietysti olivat oman lauman satoa. Varmaankin olin tuolloin noin 17-18-vuotias, kun sain tuon turkin. Toisen turkin isä teetti itselleen. Tuohon aikaan tuollaiset turkit olivat kovasti muodissa, ainakin maaseudulla. (Martti Kontinen 2004)

Miesten muotia 1900-luvun alkuvuosikymmeniltä. Juhani Liudun albumista.