Ei kaupasta valmiina

 Ei ollut ennen vaatteita tai kenkiäkään valmiina kaupassa. Kaikki tehtiin itse tai teetettiin räätäleillä ja suutareilla. Näin oli tilanne vielä 1940-luvullakin, mistä Martti Kontinen on kertonut Kontisten sukukirjassa:

Jalkineita kävi kotona tekemässä kiertävä suutari Kalle Arponen. Nautojen vuodat vietiin nahkurille parkittavaksi. Puumalassa oli nahkuri, Runttinen nimeltään. Ko. ammatinharjoittajasta käytettiin myös nimeä karvali.

Kyseisistä vuodista Arponen teki meille saappaita. Vanhoista huopikkaiden (töppösten) varsista tehtiin huopalapikkaita. Arponen ei ollut lapikkaiden tekijä. Huuhkaalassa oli lapikasmestari suutari Nikolai Laamanen. Isä oli varannut hyvän vuodan ja päättänyt teettää meille koulupojille Pentille ja minulle oikein pitkävarsilapikkaat. Eräänä sunnuntaiaamuna syksyllä lähdimme soutamaan halki Naistenveden Huuhkaalaan, Laamaselle mittoja antamaan lapikkaiden tekoa varten. Samalla reissulla kävimme sukulaistalossa Ylä-Sorjosessa kylässä. Syksyinen sunnuntaipäivä siinä vierähti. Muutaman viikon kuluttua saimme lapikkaamme. En ole koskaan sen jälkeen tuntenut sellaista onnen tunnetta, saadessani uusia jalkineita, minkä tuotti nämä uudet pitkävarsilapikkaat. Ei ollut kellään koulussa niin hienoja jalkineita kuin oli Pentin ja minun lapikkaat.

Aada-täti ompeli vaatteita meille lapsille. Kuten senkin takin, mikä paloi paimenreissulla. Tämä tapahtui sodan aikana. Äiti oli siitä isälle kirjoittanut ”sinne jonnekin": ”Kyllähän noiden poikienkin kanssa — nytkin polttivat Martin uuden takin paimenessa ollessaan”. Vahinkohan se oli ja näin se tapahtui: Olimme lehmiä vahtimassa Tyrynsuolla. Siinä pellolla painiskellessamme Pentti käntsäytti minut ketoon ja siinä sattui tietysti olemaan sontaläjä. Takkihan siinä tietysti likaantui. Se pestiin pellon ojassa. Keskellä suota oli kaksiosainen kivi, joka oli kuin avotakka. Siinä oli turvallista polttaa tulta ja paistella vaikkapa perunoita. Nuotio paloi nytkin iloisesti kivenkolossa. Pestyn takin panimme kiven reunalle kuivumaan. Eikä me muilta touhuiltamme huomattu, että takki oli syttynyt tuleen. Kyllähän se ehti aika pahasti palaa, vuorit vain repsotteli, kun illalla kotiin astelimme.

Äiti kutoi sarkaa ja siitä tehtiin pääasiassa housuja pojille ja miehille. Sarka oli erinomaista kangasta työvaatteisiin. Se oli lämmintä ja ei kastunut vähästä, joten se sopi erinomaisesti talvisiin töihin. Kiertävä kyläräätäli Kalle Kiljunen kävi meillä näitä sarkahousuja tekemässä ja kyllä hän teki muitakin räätälintöitä. Hänen poikansa Ensio Kiljunen kävi meillä tekemässä kaksi ¾-osa lammasnahkaturkkia. Nahkat tietysti olivat oman lauman satoa. Varmaankin olin tuolloin noin 17-18-vuotias, kun sain tuon turkin. Toisen turkin isä teetti itselleen. Tuohon aikaan tuollaiset turkit olivat kovasti muodissa, ainakin maaseudulla. (Martti Kontinen 2004)

Miesten muotia 1900-luvun alkuvuosikymmeniltä. Juhani Liudun albumista.

Ei ennen työttömyyttä

Emil Härköstä (s. 1889) on haastateltu Puumala-lehteen vuonna 1976. Pieni välähdys siitä, millaista elämä oli yli 100 vuotta sitten:

Minun lapsuudessani kaikki olivat tyytyväisiä, elintason kohoamisen myötä tyytymättömyys on lisääntynyt. Silti on hyvä, että elintaso nyt on näin korkeaIIa, sanoo Emil Härkönen 87-vuotias pirteä vanhus.

Honkaniemen tila Saunakankaalla oli Ruotsinvallan aikainen sotilasvirkatalo eli puustelli. Talo on kolmen huoneen ja keittiön ja tuvan käsittävä rakennus. Tuvan koko on melkoinen, 8.60 leveä ja 8.40 metriä pitkä. Emil Härkösen mukaan tila on ollut Härkösten asuttama vuodesta 1888 asti. Vuokraa maksettiin entisaikaan vuosittain 18 hehtoa eri viljalajeina ja nämä tuli hevosilla viedä Ristiinaan viljavarastoon.

Emil Härkösen isä oli ostanut tilaan 50-vuotisen vuokraoikeuden. Se oli ikävää aikaa, kun piti tavallaan elää loisena eikä tiennyt milloin talosta oli lähdettävä.

Valtio ei vaatinut talon korjaamista, tila alkoi vähitellen rappeutua. Vuonna 1929 tehtiin sopimus tilasta. Kaikki hinnoiteltiin tarkkaan. Esimerkiksi kaikki puut metsässä laskettiin kappaleittain. Vasta 1933 päästiin kauppahinnasta yksimielisyyteen. Tila jaettiin kuuteen osaan, Honkaniemi jäi kantatilaksi. Nämä sivutilat eli torpat joutuivat maksamaan kantatilalle vuokraa siten, että kahdesta torpasta oltiin hevosella töissä, yhdestä torpasta jalkamies päivän viikossa. Kesällä tuli joka torpasta olla mies viikon heinällä sekä jonkin aikaa rukiinleikkuussa ja ahoksen puinnissa. Rantatilan tuli pitää torpat kunnossa.

Työttömyyttä ei Emil Härkösen lapsuuden aikaan ollut. Miehet saivat 50 penniä palkkaa päivässä sekä talon ruoan ja työvaatteet. Myöhemmin he saivat vuosisadan vaihteen tienoilla jo 20 markkaa kuukaudessa.

Kyllä ne ajat paljon nykyisestä poikkesivat. Pullaa esimerkiksi tehtiin vain juhannukseksi ja jouluksi tai silloin, jos eukot lapsia tekivät.

Emil Härkönen syntyi Honkaniemessä 1889. Ensin hän kävi kiertokoulua, sitten kansakoulun ja rippikoulun ja vuosina 1908-1909 Otavassa kansanopiston. Loppuaika opiskeltiinkin sitten maailman kiertokoulua.

Naimisiin Emil meni naapurin tytön kanssa 1914, lapsia syntyi kaikkiaan seitsemän, kolme poikaa ja neljä tyttöä.

Viimeisten vuosien rakkain ajanviete oli lukeminen. Mielikirjoja olivat uskonnolliset teokset sekä tosi tapahtumiin perustuvat kertomukset. Myös lehdet luettiin takkaan, olihan Emil aikanaan mukana myös kunnalliselämässä, mm. kahdeksan vuotta kunnanhallituksen puheenjohtajana.

Mikä oli Emil Härkösen tyytyväisen ja pitkän elämän salaisuus: Paljon raskasta työtä ja rasvaista läskiä, siinähän se. (Puumala-lehti no. 15. 1976)

Kyntötöitä 1900-luvun alkupuolella. Taina Puttosen albumista.

Entisajan kirkkovenematka

 Anna Hämäläinen on muistellut 1880-luvun kirkkovenematkoja:

Vaikka työtä piti tehdä aina, jaksettiin sentään joskus irtaantua arjen kiireistä. Näin kertoo 87-vuotias Anna Hämäläinen vuonna 1966. Varsinkin kesäisin suurilla kirkkoveneillä tehdyt kirkkomatkat ovat jääneet mieleen. Matkaa Lieviskästäkin kertyi sen verran, että matkoja tehtiin kesässä vain kolme neljä kertaa. Rantaan piti kävellä kymmenisen kilometriä ja kuka tuota vesimatkan pituutta niin muistaakaan.

Pyhäaamuna lähdettiin liikkeelle jo ani varhain, klo 2. Veneessä saattoi olla viitisenkymmentä henkeä, miehet soutamassa, naiset ja lapset kokassa. Neljä miestä oli aina airoparia kohti ja veneessä kahdeksatkin airot. Keskimmäisissä airoissa soutavat joutuivat tiukimmalle, penkillä vaihdettiin matkan aikana järjestystä ja niin sai reunan puolelle siirtyvä vähän levähtää.

Ummiston kautta kuljettiin ja olipa joskus Leukoin kanavassa niin vähän vettä, että kaikkien oli noustava pois veneestä. Kirkkorantaan tultua ensin syötiin, sitten vaihdettiin kirkkovaatteet, pantiin kengät jalkaan ja lähdettiin. Kotiin lähdettäessä taas vaihdettiin vaatteet venematkan ajaksi. Jos tuuli oli suotuisa, nostettiin ylös pari seiliä helpottamaan soutajia. Kerran tuulenpuuska tarttui niin voimakkaasti purjeisiin, että se nakkasi seilin järveen, onneksi ei sentään kaatunut veneessä olijoiden päälle.

18-kesäisenä Anna Valtonen sitten tuli nuorikoksi Kostionniemelle Luukkoseen. Ei niitä laivoja kulkenut vielä silloinkaan, kesäisin tehtiin kirkkomatkat vieläkin veneellä, talvisin hevosella. Talvitie kulki ensin Haapasaareen ja siitä selän yli Vesiniemen puolelle ja maantielle. Huonon jään aikana kuljettiin Oritsalon kautta. Mutta on niitä ollut vahvan jäänkin talvia. Kertoivat, että juhannuksena on joskus ajettu hiekkaa jäätä pitkin Tohmosta Haapaselän yli maantielle. (Puumala-lehti 14.7.1966)

Sata vuotta myöhemmin: elvytettyä kirkkoveneperinnettä. Rokansalon naiset 1980-luvulla seurakunnan kirkkoveneretkellä. Kuva Aune Reposen arkistosta.