Puumalan kansalaisopiston alkuvuosilta

 

Kansalaisopiston 10-vuotishistoriikin kansikuvan on suunnitellut puumalalainen taiteilija Ville Avelin

 Puumalan kansalaisopisto on ollut erittäin tärkeä ihmisten vapaa-ajan toiminnalle.  Aluksi opisto toimi vuosina 1969-74 Juvan kansalaisopiston osastona. Opistolaiskunta perustettiin jo vuonna 1970 ja sillä oli aluksi vilkasta yhteistoimintaa muiden kuntien kansalaisopiston opistolaiskuntien kanssa.

Vuodesta 1974 lähtien opisto toimi itsenäisenä, rehtorinaan Ulla Paavilainen. Vuodesta 2003 lähtien opisto oli osa alueellista RaJuPuSu-opistoa, johon kuuluivat Rantasalmi, Juva, Puumala ja Sulkava. Opiston rehtorina toimi tuolloin Sakari Niemi ja toimintaa johdettiin Puumalasta käsin. Vuoden 2014 alusta lähtien opisto on ollut jälleen itsenäinen Puumalan kansalaisopisto, osa-aikaisena rehtorina Leena Viisanen.

Kansalaisopisto toi monipuolisella kurssitarjonnallaan monille uusia harrastusmahdollisuuksia. Myös syrjäkylien asukkaiden harrastusmahdollisuudet paranivat, kun opisto ulotti melko varhaisessa vaiheessa kurssitarjontaa myös sivukylille. Kursseja on vuosien mittaan ollut valittavana joka alalta: liikuntaa, musiikkia, taidetta, käsitöitä, kieliä, näytelmäkerhoja, eri alojen luentoja jne. (Ulla Paavilainen: Puumalan kansalaisopiston 10-vuotishistoriikki 1974-1984)

Kansalaisopiston rehtori Ulla Paavilainen suunnittelemassa talven kudontatunteja Martta Hakulin kanssa 1974.

Martta Hakuli oli kudonnan tuntiopettajana vuosina 1969-77. Hänen jälkeensä kudonnan opetusta jatkoi Pirkko Purhonen 1977-87.

Kuvia Martta Hakulin 60-vuotisjuhlilta elokuussa 1978. Hakuli kuoli maaliskuussa 2018, muutamaa kuukautta ennen 100-vuotispäiviään.

Kuva 1

Martta Hakulin 60-vuotisjuhlilla elokuussa 1978 Rantasalmella mm. kansalaisopiston kudonnan opiskelijoita.

Edessä vasemmalta Eino O. Hakuli rovasti, Taimi Sutinen (Yrjo Sutisen vaimo, Yrjo oli pankinjohtaja, kulttuurin monitoimimies, teatteri, elokuva Yö vai päivä), Pirkko Purhonen ja Martta Hakuli.

Toinen rivi vasemmalta Siiri Reponen, Veera Summanen (konstaapeli Arvi Summasen vaimo),  Kerttu Ahonen, Aune Tiinonen.

Takarivi vasemmalta: Annikki Tuuri opettaja, Unto Honkavaara yrittäjä, Eila Raunio Puumalan puhelinkeskuksen hoitaja, Martta Martikainen kk, Marja Kiljunen lehtori, Raili Pulliainen Osuuskaupan myyjä

Kuva 2:

Etualalla: Vieno Matiskainen (Puumala-puku), rovasti Eino O. Hakuli, vaimo Martta Hakuli, 0.s. Kosonen.

Kuva 3:

Vasemmalta: Sirkka Honkavaara, Taimi Sutinen, Vieno Matiskainen, Martta Martikainen  kk.

Oikealla ensimmäinen Pirkko Purhonen, Marja Kiljunen, Annikki Tuuri (selin, vaalea puku), Unto Honkavaara tervehtii Martta Hakulia Ilohovin pihalla Rantasalmella.

(Kuvat Pirkko Purhonen, tiedot Ulla Paavilainen)

Alpo Suomalainen - perinteenkerääjä

Raittiuskerho julkaisi omaa käsinkirjoitettua lehteä.

Alpo (Albin) Suomalainen syntyi Puumalassa Luukkolan kylässä 5.4. 1882 Kustaa ja Anni (Fennander) Suomalaisen vanhimmaksi lapseksi. Olot olivat köyhät. Isä Kustaa Suomalainen toimi maanviljelijänä tilalla, joka aiemmin oli kuulunut osana Riuttalan rustholliin.

Alpon vanhemmat osasivat lukea. Molemmat vanhemmat kertoivat lapsilleen satuja, tarinoita sekä arvoituksia. Äidin opastuksella Alpo oppi lukemaan jo neljävuotiaana. Alpo Suomalainen on kertonut, että häntä pakotettiin lukemaan joskus uupumiseen asti. Vanhemmat pelottelivat kinkereillä: "nyhtäistään hiukset päästä irti ja poltetaan ristinmerkki otsaan, jos ei osaa lukea". Alpo osoittautui kinkereillä kuitenkin etevimmäksi lapseksi.

Alpon etevyydestä ja kouluhalukkuudesta huolimatta ei isä päästänyt häntä kouluun. Vasta isän kuoltua Alpo pääsi äitinsä suostumuksella kouluun Puumalan kirkonkylään. Tällöin Alpo oli 11-vuotias.

Varattomuudesta johtuen tarkoituksena oli käydä koulua vain yksi vuosi, mutta opettajan vaatimuksesta ja avustuksen turvin Alpo saattoi kuitenkin jatkaa koulunkäyntiään vielä kaksi vuotta.  Alpo Suomalaisen opettaja kehotti häntä menemään Sortavalan seminaariin opiskelemaan. Siellä oli jo Alpon sukulainen opiskelemassa, mikä osaltaan rohkaisi hänen mieltään lähteä. 

Alpo Suomalainen aloitti opiskelunsa vuonna 1900 Sortavalan seminaarissa. Hänellä oli pohjaopintoina kansakoulutiedot. 1800-luvun lopulla pääosa seminaariopiskelijoista oli käynyt vain kansakoulun tai hankkinut vastaavat tiedot itseopiskellen ja yksityisopetusta saaden. Opiskelunsa rahoittamiseksi Alpo Suomalainen hankki lainoja, toimi kotiopettajana, väliaikaisena opettajana 1903—05 Puumalan ja Säämingin kansakouluissa sekä oli ojankaivuutöissä Ruotsissa.

Sortavalan seminaarin raittiusyhdistys perustettiin 1899. Alpo Suomalainen on kertonut, että oli itsestään selvää mennä mukaan seminaarin vastaperustettuun raittiusyhdistykseen. Hän tajusi ”valtion sisäiseksi vaaraksi” juuri alkoholin. Hän oli saanut kipinän raittiustyöhön jo Puumalassa pappi Soverilta, mutta nimenomaan sortovuosien aikana hänestä tuli ”raittiuskiihkoilija" kuten hän itse toteaa. Yleensäkin pidettiin aatteellista raittiustyötä sortovuosina lujittavana tekijänä venäläistämistoimenpiteitä vastaan.

Seminaarissa opiskellessaan Alpo Suomalainen kuuli ensimmäisen kerran puhuttavan esperantosta. Hän liittyi myöhemmin Suomen Opettajain Esperantoliittoon. Suomalainen katsoi vievänsä kansainvälistä ystävyyden- ja rauhanaatetta eteenpäin esperanton avulla. Esperantosta tuli Suomalaiselle tärkeä harrastusmuoto raittiusyhdistystyön ja myöhemmin perinteenkeruun sekä kotiseutuharrastuksen ohella.

Ensimmäisen opettajapaikkansa Alpo Suomalainen sai Iisalmen maalaiskunnan Ruotaanlahden kansakoulusta. Vuoden 1916 kesällä hän avioitui kansakoulunopettaja Anni Lambergin kanssa ja siirtyi opettajaksi Viipurin läänin Pyhäjärven AlakyIän kansakouluun, jossa Anni toimi opettajana. Tämän jälkeen vielä kerran Suomalainen vaihtoi koulua. Paremman palkan perässä hän muutti perheineen Pyhäjärven Konnitsan kylään opettajaksi vuonna 1919.

Kaikissa työpaikoissaan Suomalainen liittyi heti raittiusseuroihin tai jos sellaista ei jollain paikkakunnalla ollut, hän perusti itse sellaisen. Vpl Pyhäjärvellä hän alkoi toimia myös kiertävänä raittiuspuhujana.

Suomalainen perusti Pyhäjärvelle 1917 Vpl Pyhäjärven opettajayhdistyksen toimien myös sen puheenjohtajana jonkin aikaa. Hän ei keskittynyt pelkästään raittiusaatteeseen, vaan hän toimi aktiivisesti opettajien olojen parantamiseksi sekä oppilaiden ja koko pitäjän kehittämisen hyväksi.

Suomalainen piti työnsä ohella kansakoulun jatkokursseja, jotka vastasivat myöhemmin perustettavia opintokerhoja. Puutteellisia koulutietoja täydensivät jatkokursseilla nuorisoseuralaiset. Alpo Suomalainen korosti heille mm. raittiuden merkitystä ihmisen elämässä. Pitämällä näitä jatkokursseja Alpo Suomalainen oli aikaansa edellä, sillä opintokerhot tulivat muotiin vasta myöhemmin. Alpo sai harrastustoiminnalleen kaiken tuen ja kannatuksen vaimoltaan, joka oli myös osallistuvaa ja aktiivista ihmistyyppiä.

Konnitsassa raittiustyön alku oli erittäin hankalaa, Suomalainen koki uhkauksia, ilkivaltaa ja jopa raittiustalon tuhoamisyrityksiä. Kun konnitsalaiset yhdistivät raittiusyhdistyksen nuorisoseuran alaosastoksi, Suomalainen perusti uuden yhdistyksen, Konnitsan Raittiusyhdistyksen, jonka puheenjohtajana hän toimi seuraavat 40 vuotta. Suomalaisen muutettua sodan jälkeen Puumalaan  raittiusyhdistys jatkui edelleen Konnitsan Raittiusyhdistys -nimisenä.

Yhdistyksen alaosastoiksi perustettiin myös opintokerho ja museokerho. Museokerhossa kerättiin kansatieteellisiä esineitä sekä vaatteita, arkeologisia esineitä sekä henkistä perinnetietoutta. Suomalainen oli perustanut myös koululle museon, johon kerättiin kansatieteellisiä ja arkeologisia esineitä oppilaitten avustuksella.

Alpo Suomalainen yhdisti kotiseutu-, museo- ja perinteenkeruuharrastukset sekä raittiusyhdistystoiminnan toimivaksi kokonaisuudeksi. 

Eläkevuodet Puumalassa 

Evakkovuosina 1940-42 Alpo Suomalainen ja hänen vaimonsa Anni olivat opettajina Puumalan kunnan Ruokotaipaleen kansakoulussa. Asetuttuaan toisen evakkomatkan jälkeen kesäkuussa 1944 pysyvästi Puumalaan asumaan Suomalainen toimi vielä kolme vuotta opettajana Ruokotaipaleen kansakoulussa. Sen jälkeen hän toimi maanviljelijänä hoitaen vähäistä karjaansa jääden eläkkeelle 66 vuoden ikäisenä. Hän asui Puumalan Kitulassa Naistenveden rannalla, sekä Autiossa rakentaen molempiin paikkoihin itse oman talonsa.

Esperanton harrastus oli vireimmillään Suomalaisen eläkevuosina. Hän otti osaa kesäyliopistojen kursseihin opiskellen lisää esperantoa, ja hän suorittikin ylemmän esperantotutkinnon Lappeenrannan kesäyliopistossa. Hän kävi myös edelleen ulkomailla pidetyissä kansainvälisissä esperantokokouksissa.  

Suomalainen perusti Puumalaan esperantokerhon, jossa muutamat puumalalaiset oppivat esperanton alkeet. Puumalalaiset tulivat hänen luokseen heinä- ja tietöihin haluten maksuna esperanto-opetusta. Erään tien nimeksi tulikin tämän takia Esperantotie. Suomessa järjestettiin 1950-1960-luvuilla lukuisia esperanton koulu- ja opetuskokeiluja, joihin Suomalainen osallistui opettajana. Lisäksi Suomalainen kävi usein luennoimassa Helsingin Yliopistossa.

Alpo Suomalaisella oli jo pienenä ollessaan tapana haastatella ja jututtaa vanhempia ihmisiä ja panna muistiin kuulemansa tiedot. Näitä tietoja hän käytti hyväkseen kirjoittaessaan näytelmiä ja runoja. Eläkevuosinaan Suomalainen innostui paneutumaan ajan kanssa perinteen tallentamiseen ja sen arkistoihin lähettämiseen. Hän alkoi lähettää tietoja SKS:ään, Kansallismuseon kansatieteelliselle osastolle, Seurasaari-säätiölle sekä Åbo Akademille.

Alpo Suomalainen lähetti SKS:ään kansatieteellisiä kuvauksia. Hän kertoi mm. joulunviettotavoista, syntymään liittyvistä tavoista, maanviljelyksestä ja karjanhoidosta sekä Pekka ja Jussi Suomalaisen talosta ja sen asukkaista. 

Erityiseksi harrastukseksi eläkevuosina Alpo Suomalaiselle muodostui Puumala-lehteen kirjoittelu. Kirjoittaessaan hän käytti nimimerkkejä Albinus Fenno, Muinonen ja Ryysyläinen sekä muita vähemmän tunnettuja. Käsittelipä hänen kirjoituksensa mitä aihetta tahansa hän laittoi aina artikkelinsa loppuun mietelauseen raittiudesta.  

Suomalainen oli yhteensä noin 50 vuotta raittiusyhdistyksien puheenjohtajana ja kiertävänä raittiuspuhujana sekä noin 40 vuotta esperantoliittojen jäsenenä ja kielen opettajana. Alpo Suomalainen kuoli 20.1. 1972 Puumalassa. (Leena Maasalo-Marttilan esitelmän mukaan.)

Erilaisia Suomalaisen keräämiä tarinoita on julkaistu mm. Veijo Valkiaisen kokoamassa Muinosen muistelmissa (Veijo Valkiaisen omakustanne 2001).

Naimisiinmeno entisaikaan

Kansakoulunopettaja Alpo Suomalainen on kerännyt vanhaa perimätietoa. 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alkuvuosikymmeninä olivat häät suunnilleen tällaiset:

Kun lähdettiin kosimaan, tarvitsi sulhanen puhemiehen. Puhemiehenä voi olla kuka tahansa mies. Tavallisesti otettiin sellaiseksi sujuvasanainen arvohenkilö, monesti sukulainen tai kummi.

Kosijoilla oli mukanaan kihlat, joina saattoi olla silkkihuivi, sormus, taskukello tai kultaraha, köyhemmillä hopearaha tai ”vörkullattu” raha. Kosijoita sanottiin myös ”suvennaha pieksäjiksi”.

Kihlat voitiin hyväksyä saman tien tai kohtuullisen ajan kuluessa. Mikäli viikon tai kahden kuluessa morsian ei ollut antanut kihloja takaisin, pidettiin kihlausta sovittuna. Tytön hyväksyttyä kihlat ei erityisiä kihlajaisia enää myöhemmin pidetty.

Avioliittokuulutuksilla käytiin monissa tapauksissa kohta kihloihin menon jälkeen.  Jonakin

kuulutuksen jälkeisenä lähipäivänä vietettiin kuuliaiset. 1880-luvun tienoilla niissä tarjottiin myös ruokaa, ”syömäkuulijaiset”. Myöhemmin tarjottiin vain kahvia leivän kera ja väkijuomia etupäässä tai yksinomaan viinaa. ”Pelari”, joka soitti viulua, kuului asiaan erottamattomasti ja tietysti soiton myötä melkein kaikissa tapauksissa tanssi. Kuokkavieraiden käynti kuuliaisissa oli vallan yleistä. 1960-lukuun mennessä kuuliaisten pito oli melkein unohtunut. 

Kuulutusten jälkeen pidettiin yleensä kuuliaistanssit. Jokainen joka tanssitti morsianta, antoi vähän rahaa tälle. Usein saattoi olla niin, että kuuliaiset olivat suurempi juhla kuin itse häät. Eihän ollut varaa moniin juhliin.

Alpo Suomalaisen tiedon mukaan naimisiinmenoa havitteleva morsian ja hänen mukanaan joku vanha, tavallisesti köyhä nainen kulkivat morsiamen kodin lähitienoolla yhdessä ”kerruula” kokoamassa tavaraa morsiamen kapioita varten. Ja mainittu toinen nainen, ”päistärsäkki”, pyyteli paitsi morsiamelle, myöskin itselleen ”vaikka vua päistärijä”. 

Monet rikkaat morsiamet eivät lähteneet tällaiselle matkalle. Jotkut köyhemmät kapioiden kerääjät keittivät kerjuupaikoissa kahvia ja lienevät jolloinkin antaneet viinaakin. Matkat tehtiin yleensä heti kuuliaisten jälkeen. Keruullakävijöille annettiin rahaa, villoja, pellavia, lapasia, sukkia, kotikutoista kangasta, ja erityisesti päistärsäkille ruokatarvikkeitakin. Kerääjille tarjottiin myöskin kahvia ja joskus ruokaakin. ”Kerruula käyntiä” on ollut jonkin verran vielä 1900-luvun alkuvuosikymmeninäkin. Keruumatkan jälkeen morsian kutoi uudessa kodissa tarvittavia tavaroita. Asiaan kuului myös kutoa anopille lahja ja puhemiehelle paita.

”Paikakahtomine” oli morsiamen vierailu sulhasensa kotiin kihloihin menon jälkeen. Tapahtumaa sanottiin myös ”vokisijakahtomiseks” = (rukinpaikan katsominen).

Oli ylen harvinaista, että mies meni asumaan morsiamen kotiin. Jos niin kuitenkin tapahtui, sanottiin, että ”mies tuli munaminiäksi taloon”.

Läksiäiset olivat morsiamen kotona pidettävä lähtöjuhla ennen häitä. Juhla aloitettiin tavallisesti illalla ja varsinaiset häät vihkimisen jälkeen vuorokautta myöhemmin, illalla nekin. Sulhanen saapui läksiäistaloon jonkin aikaa läksiäisten alun jälkeen. Esimerkiksi Matalalahden August Noposelle oli järjestetty morsiamen läksiäiset, juotiin kahvit ja syötiin. Syötyään koko saattoväki lähti jalkapatikassa rantaan, jonne matkaa oli 3-4 kilometriä. Osa hääväkeä oli jo Konninsalossa odottamassa. Nämä tulivat soutuveneillä noin puolen kilometrin levyisen salmen yli juontojoukkoa vastaan. Saattoväestä käytettiin nimitystä juonto- tai juohtoväki. Morsian juohdettiin uuteen kotiin. 

Tavallisesti läksiäiset ja vihkiminen olivat morsiamen kotona, varsinaiset häät sulhasen kotona. Häihin liittyi tavallisesti ruokailu ja tanssiminen. Varsinkin nuoriso piti tanssia tärkeänä. Häät läksiäisistä häätalon tanssiaisiin kestivät pakostakin kolme päivää. Asuivathan monet sukulaiset kaukana, ja ainoa kulkuneuvo hevonen. Oli yövyttävä vähintään kaksi yötä. Ja koska häihin tulivat aina kaikki kynnelle kykenevät, majoituttiin naapureihinkin.(Alpo Suomalaisen keräämästä materiaalista).

Kuvissa häät Leukoissa vuonna 1956. Juohtoväki on saapunut häätaloon Tuulikki-laivalla. Kuvat Taina Puttosen arkistosta.