Käärmeitä

Käärmeet ansaitsevat oman lukunsa, sillä monissa haastatteluissa ja tarinoissa nousi ihan spontaanisti esiin käärmeet.

Lintusalon Uikkaalan kylän laitamilla, lounaisella sivustalla on paljon vanhojen asumusten raunioita. Rauniot ovat vanhan kyläasutuksen jäänteitä. Kerrotaan, että muutama sata vuotta sitten asukkaat olivat aivan epätoivoisia, kun alueella oli valtavasti käärmeitä. Asukkaat menivät pohun (=tietäjä) luo, jolta kysyivät neuvoa, mihin rakentaa kylä, ettei olisi niin paljon käärmeitä. Tietäjä neuvoi, että kylä kannattaa laittaa kolmen vuoren väliin. Niin asukkaat siirtyivät asumaan nykyisen kylän paikalle, jota ympäröivät Harakkamäki, Hontavuori ja Kaimäki. 

Monet ovat kertoneet, kuinka he ennen keväisin käveltyään jäällä nousivat kalliolle lepäilemään. Siellä saattoi olla käärmeitä aivan vilisemällä. Myös Lintusalon koululla on käärmeitä ollut paljon, ja niistä on lapsia varoiteltu. Pojat ovat jopa pyydystäneet niitä pulloon ja pelotelleet jotain nuorta opettajaa tai tappaneet ja vieneet tyttöjen vessaan. (Vessat olivat ulkovessoja).

Koska Savon pellot ovat kivisiä, nousi joka kevät peltoa muokatessa pellosta kiviä. Pellot oli kivettävä keväisin eli kerättävä kivet pois, ja kivet kasattiin peltojen reunoille. Näissä kiviraunioissa käärmeet viihtyivät hyvin. Niissä oli sekä kyitä että rantakäärmeitä. 

Ennen käärmeitä oleili myös navetoiden kivijaloissa. Joku on kertonut, miten lehmät vauhkoontuivat kovasti, kun käärmeitä saattoi luikerrella myös imemään lehmien nisistä maitoa. Tämä tuntuu uskomattomalta, mutta kertojat väittivät kivenkovaan sen olevan totta. Toisaalta asia voi pitää paikkansakin, sillä moni muistaa, kuinka nuoria äitejä on varoiteltu nukuttamasta vauvoja ulkona vaunuissa, ettei vaunuihin mene käärmeitä. Syynä varoitteluun on ollut, että lapsessa on maidon haju. Käärme haistaa sen ja nousee maidon toivossa vaunuihin.

Paavo Kontinen on kertonut isänsä lapsuuskokemuksesta: ”Kovin suuria eivät pojat silloinkaan olleet, kun olivat paljain jaloin menossa Rantaniitylle niittämään heinää ja kärme pisti Johanneksen jalkaan. Alppo oli uhonnut, että tuosta kärme joutuu kyllä kuolemantuomiolle, mutta se kärme oli kuitenkin karkuun livahtanut. Pistos oli ollut melko paha; jalka oli turvonnut ihan reittä myöten. Mutta olihan se aikanaan parantunut. Toinenkin kärmekokemus oli Johanneksella, kun hän oli jo aikamies ja oli Kiviniemellä kaatamassa koivua tupposten tekemiseksi, niin puusta tipahti kärme selkään. Sekin oli päässyt karkuun.

Käärmeitä Niinisaaressa on ollutkin aikoinaan paljon. Eino-setä kertoi, että kun hän oli paimenpoikaiässä, niin kylän pojilla oli kärmekeppi, johon he tekivät pykälän, kun saivat kärmeen tapetuksi. Parhaana kesänä hänen keppiinsä tuli melkein sata lovea”. (Paavo Kontinen)

Sahanlahdessa lapsuutensa viettänyt Vuokko Hautaniemi on kertonut, kuinka hänelle on jäänyt kauhea kammo käärmeistä: Sahalla oli tietysti suuria purukasoja, jotka paloivat (siis kompostoitumalla), ja niissä viihtyivät käärmeet, lähinnä tarhakäärmeitä. Niitä oli aivan valtavasti, ja kun meni uimaankin, piti uida käärmeiden seassa. Ja kerrankin yksi käärme vain uiskenteli lähellä ja miehet ampuivat sen järveen. Tästä kaikesta on jäänyt aivan hirvittävä kammo käärmeitä kohtaan. Metsässäkin nykyään kulkiessa Vuokko tuijottaa vain koko ajan jalkoihin, ettei vain olisi käärmeitä.

Kun tuli Lietvedentie, se halkoi sahanpurupakat molemmille puolin tietä. Kun aurinko paistoi ja lämmitti asfaltin, pikkukäärmeet nousivat asfaltille lämmittelemään, ja postia hakiessakin saattoi nähdä aina kerralla kymmenkuntakin käärmettä liiskaantuneina auton alle. Niissä oli kyykäärmeitäkin. Mutta vain yhden kerran haastatellut muistavat, että käärme olisi purrut jotain poikaa.

Horsmia kerätessäkin oli aivan kauheaa, kun piti varoa käärmeitä. Koulusta tultua piti usein kerätä horsmia, että kun illalla mentiin lypsämään, lehmillä olisi edessään hyvää syötävää. Näin ne olisivat rauhallisempia, sillä kärpästen takia lehmät olivat lypsyn aikanakin rauhattomia. Lypsyn aikana piti lasten tavallisesti olla myös huiskimassa kärpäsiä lehmien selästä. Kosken yläpuolella Niskalammen puolella nykyisen saunan kulmalla kosken suulla on pieni saari, jonne he eivät ole jalalla astuneet. Saarta sanottiin käärmesaareksi, sillä se oli aivan täynnä käärmeitä. Aikuiset varoittivat ankarasti menemästä saarelle. Talvellakaan ei saarelle voinut mennä, sillä jäät olivat erittäin heikot sinne mennessä. (Vuokko Hautaniemi)

Onni Laineen muistellessa äitiään, joka oli syntynyt 1882, hän ei muistanut tämän kertoneen lapsuudestaan Lietvedellä muuta kuin kaivon luona olleesta yllättävän suuresta käärmeestä. Käärmeitä oli ollut muutenkin paljon, niitä levittäytyi Sahanlahden purupakkojen takia laajalle ympäristöön. Vaikka äidin kotipaikka oli lähellä Lietvettä, oli sielläkin paljon käärmeitä. Käärmeitä levisi sillä tavallakin, että kun talolliset ajoivat Sahanlahdesta purua lehmien alusiksi, tulivat käärmeet purun mukana. (Onni Laine)

On ollut ihan yleistä ennen, että kun on tapettu käärme, se on jätetty kalliolle kuivumaan. Syytä tähän ei enää kukaan tiennyt.

Tarinaryhmäkin tiesi kertoa käärmeistä: Oli oikein tapa, että jos tiedettiin käärmeiden talvehtimispaikkoja, ukot menivät keväällä katsomaan ensimmäisille pälvipaikoille, kun käärmeet olivat nousseet niihin lämmittelemään. Niitä tappoivat oikein urakalla. Jollain on oikein kuvakin, jossa miehillä on pitkät kepit ja niissä roikkuu rivissä valtava letka tapettuja käärmeitä.

”Kärmesviinaahan piti olla ennen joka talossa”. Kun onnistuttiin pyydystämään kyykäärme, laitettiin se pulloon ja sinne denaturoitua spriitä. Sinnehän se käärme kuoli ja se säilytettiin pullossa.

Alpo Suomalainen on merkinnyt muistiin: Jos keväällä ennen kuin käki oli ennättänyt kukkua, tapasi käärmeen ja pani sen pihtiin ja antoi kuolla siinä, sai käärmeestä hyvää lääkettä eläintautien ehkäisemiseen. Käärmeen pihtiin kuului kaksi puuta, joiden väliin käärme pantiin ja tavalla tai toisella nämä puut puristettiin toisiinsa niin tiukkaan, ettei eläin päässyt puristuksesta irtautumaan. Kun käärme oli kuollut, kuivattiin se.

 Mutta on käärmeitä nykyäänkin Puumalassa runsaasti. Kaivinkoneenkuljettajat ovat kertoneet, että kun aletaan esimerkiksi purkaa vanhojen navetoiden kiviraunioita, sieltä saattaa pelmahtaa kokonainen käärmeiden suku. Eräs mies kertoi, kuinka he noin kymmenen vuotta sitten menivät Osmonaskeleiden saarelle jäiden sulettua, siellä kivikasoissa oleskeli kymmeniä käärmeitä.

kiärme, kärme = käärme. Ennen saatettiin sanoa: ”Jos et lakkaa herjailemasta, syötän siulle kärmeskeittoo”.