Alpo Suomalainen on merkinnyt
muistiin myös kuolemaan liittyviä uskomuksia:
Vielä ainakin 1900-luvun alussa melkein
kaikki kammoksuivat kuollutta. Aremmat eivät uskaltaneet pimeän aikaan olla
yksin niissä taloissa, eikä läheisyydessäkään, missä kuollut oli. Erityisesti
pelättiin noitien henkiä noitien kuoleman jälkeen, samoin murhaajien ja
itsemurhan tehneiden.
Ihmisen kuoleman edellä kävi
erilaisia enteitä ja merkkejä vielä vuosisadan vaihteen tienoillakin.
Ruumislaudan veistämisääniä kuultiin, metsän eläimiä tuli kotipihaan tai
-rakennuksiin, tikka hakkasi tuvan seinää, teeri tai metso lensi tuvan katolle,
orava kiipeili pihapuussa. Kun kuolema oli jo aivan lähellä, hiipi itse kuolema
esim. virsut jalassa niin, että askeleitten ääni kuultiin, vaikkei itse äänen
synnyttäjää nähty.
Jolloinkin joku ”pahasilmä” (ilkeä
noita) pani ”painaisen” ruumishevosen rekeen. Silloin kuorma tuli niin
raskaaksi, että hevosen oli sitä vetäessä ponnisteltava niin, että siitä vaahto
tippui.
Erään tapauksen on kertonut Eetu
Matinen (synt. Puumalassa 1880 tienoolla). Hän oli tulossa kotiinsa Puumalaan.
Ruokolahdella Kelkanmäellä ”pahasilmä akka” pani hänen ja hänen serkkunsa
rekeen paineisen. Hevosen oli sangen työlästä saada rekeä kulkemaan. Miehet
tyrkkivät ja kolistelivat rekeä. Paineinen hävisi ja reki kulki yhtä keveästi
kuin ennenkin.
Tällaiset tarinat ovat nykyään
käyneet hyvin harvinaisiksi, mutta saattaa niitä jolloinkin kuulla vieläkin.
Luukkolan kylästä kerrotaan, että eräs mies näki enkelin tulevan ottamaan
kuolemaisillaan olevan lapsen sielua.
Ennen vuotta 1880 sattui Ruokolahden
Kekäleenmäessä talvisaikaan, että iltayöstä luultiin erään perheenjäsenen
kuolleen. Ruumis vietiin asianmukaisten menojen jälkeen laudalla aittaan ja ovi
lukittiin. Kuolleen aitasta alkoi jonkin ajan kuluttua kuulua kovaa huutoa,
mutta kukaan ei uskaltanut mennä avaamaan ovea. Vasta seuraavana aamuna
päivänvalossa mentiin katsomaan. Vainajaksi luultu oli tullut oven luokse ja
paleltunut siihen. (Kertojana Anna Suomalainen, o.s. Fennander Livunniemestä,
synt. 1860 Puumalassa.)
Toisessa tapauksessa ”kuollut” oli jo
haudattukin, kun alkoi haudasta kuulua ääntä. Asiasta ilmoitettiin papille.
Tämä sanoi: ”Sille on hauta luettu, ei sille ole syytä mitään tehdä”.
(Kertojana Juhani Juhananpoika Luukkonen, synt. 1800-luvun puolivälin tienoilla
Junninmäellä).
Vierasuskoisia ei katsottu ennen
vanhaan hyvällä. Eräs Puumalan pitäjäntuvan lämmittäjä oli ”riimuoji” uskoa
(tarkoittanee sanaa frimurare). Kun mies kuoli, saapuivat mustat vaunut
pitäjäntuvan eteen. Kuolleen ruumis vietiin yleisen tavan mukaan johonkin
ulkorakennukseen. Mutta kun mentiin vainajaa arkkuun panemaan, löydettiin vain
paljas ruumislauta. Ettei arkku jäisi aivan tyhjäksi, pantiin sinne pölkky.
Eräs toinen pitäjäntuvan lämmittäjä
oli ”katulieki” uskoa (tarkoittanee katolilaista). Joka kääntyi katuliekin tai
riimuojin uskoon, piti sitä koskevaan asiakirjaan kirjoittaa verellä nimensä.
(Alpo Suomalainen)
Vielä 1940- ja 50-luvullakin pidettiin arkun kansi auki, että omaiset saivat jättää hyvästit vainajalle. Kuva Pirkko Ihanamäen arkistoista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kirjoita omia muistojasi vaikka kommentteihin! Kaikki tieto tervetullutta.