Vuokko Hautaniemen ja
Maire Pietarisen haastattelu
Vuokko Hautaniemi ja
Maire Pietarinen ovat molemmat asuneet ja viettäneet lapsuutensa ja
nuoruutensa Puumalan Sahanlahdessa. Molemmat ovat syntyneet Kontilassa. Vuokko
oli n. 7-vuotias ja Maire ½-vuotias, kun perhe muutti Sahanlahdelle.
Vuokko meni 18-vuotiaana
naimisiin Harmaalan koulun opettajan Pentti Hautaniemen kanssa. Häät marraskuussa 1953.
Ensimmäisen lapsen hän sai 20-vuotiaana.
Sahanlahden
alueesta: Sahanlahdelta on purettu monia taloja pois, mm.
nykyisen tenniskentän vieressä on ollut aittoja ja navettarakennus. Nykyisen asuntovaunujen
parkkipaikalta on purettu pois sepän talo. Miettulan sahan työläisten asuttama alue on ollut kuin oikea kylä.
Alueella on asunut yhdeksän perhettä ja kaikilla on ollut 5-6 lasta.
Sahanlahdella on ollut
myös kauppa, kirjailija Elsa Heporaudan isä piti kauppaa päärakennuksessa, myös
Ensio Hämäläisen isä piti kauppaa, se oli yläpytingin ulkorakennuksessa. Myöhemmin tuli kauppa myös Harmaalaan menevän
tien varrelle, eli Auvisen kauppa. Maire alkoi työskennellä 12-13-vuotiaana
apulaisena kesäisin Auvisen kaupalla, että isäntäväki saisi olla kesällä vähän
vapaammin, ulkotöitä pellolla tehden. Olivat siis lähellä, jos Mairelle tuli
jotain kysyttävää. (Auviset olivat Mairen kummeja, ja pyysivät Mairea usein
auttamaan). Se oli pieni sekatavarakauppa, jossa myytiin kaikkea paitsi ei maitoa.
Kaikilla oli itsellä lehmiä.
Koskessa oli aikoinaan
myös pieni sähkölaitos, joka perustettiin noin 1941-1942. Se oli käytössä aina
60-luvun alkuun saakka, ja tuotti sähköä noin kolmen kilometrin säteelle.
Kauppias ja kaksi talonisäntää laittoivat sen pystyyn. Vuokon ja Mairen isä
hoiteli laitosta. Yöksi se laitettiin kymmeneltä kiinni tai ihan pienelle
”yösähkölle”. Aamulla virtausta suurennettiin, että saatiin navetoihin sähköä.
Kotona paloivat usein lamput, kun virtaus oli niin kova, että lamput eivät
kestäneet.
Ihmisillä oli
paristoradiot, yhteen aikaan oli sahalla Puumalan ainoa meijeri. Alue on siis
ollut melko edistynyt yhteisö. Kirkonkylällä oli toinen meijeri.
Sahanlahden elämään
jokapäiväisesti kuuluivat myös tukkilaiset, lautat sekä hinaajat, jotka kävivät
hakemassa tukkeja pois.
Sauna
on ollut nykyisen lämpökeskuksen paikalla, koko kylän yhteinen. Aamulla
aikaisin alettiin lämmittää, kolmelta iltapäivällä alkoi naisten ja lasten
saunavuoro, viideltä tulivat miehet ja isommat pojat. Alun perin miehet ja
naiset ovat kylpeneet vanhaan tapaan yhtaikaa, minkä Vuokko muistaa hyvin,
Maire muistaa vain hämärästi. Kauppias Auvisella oli oma sauna.
Koulu:
Harmaalan kansakoulua käytiin. Sinne ei ollut juuri tietä, kapeaa kärrytietä
kuljettiin, 3½ km potkukelkalla, suksilla, kävellen. Vuokolla oli pieni sininen
potkuri, joka oli niin nätti ja mukavan pieni, että jotkut luokkakaverit
kadehtivat sitä, ja syntyi joskus tappelua siitä, kuka sillä saisi ajaa. Kun
Pentti Hautaniemi tuli Harmaalan koulun opettajaksi, hänellä oli polkupyörä,
hänen pyörän kyydissä sisarukset pääsivät joskus koululle.
Opettajat: koulu oli
kaksiopettajainen, entinen kiertokoulun opettaja opetti 1-3-luokkia. Oppilaita oli
hyvin paljon. Opettajina mm. Selma Parkkinen, Lyytinen, Jaakkola. Opettajat
eivät olleet ankaria, mutta heitä kunnioitettiin. Naiset muistavat myös, että
kaksi naimatonta opettajaa otti itselleen ottolapsen.
Tyttö ja poika istuivat
tavallisesti luokassa rinnakkain. Vuokolla ei ole juuri muuta jäänyt
kouluajasta mieleen kuin että kun hän kerran tunnin alussa sanoi hiljaa jotain
vieressään istuneelle Parkkisen Reinolle, opettaja otti molempien päästä kiinni
ja laittoi heidän päät yhteen. Ei kovin kovasti, mutta tapaus on kuitenkin
ollut mieleenpainuva ja jotenkin loukkaavaa: oli jotenkin kauheaa, että
opettajan täytyi varoittaa!
Nurkkaan laitettiin
tuohon aikaan oppilaita rangaistukseksi ahkerasti, eivät kumminkaan
haastatellut joutuneet sinne. Maire on ollut jälki-istunnossa, hän kun oli
vilkas lapsi. Hautaniemen Penttikin jätti joskus hänet jälki-istuntoon.
Koulumatkalla pojat
kiusasivat. Pojat saattoivat hyökätä kahdelta suunnalta tyttöjen kimppuun ja
antoivat lumipesuja. Mutta se ei kuitenkaan ollut sellaista kiusaamista, että
olisi alettu pelätä kouluun menoa, eikä aina välttämättä pidetty
kiusaamisenakaan. Vuokosta tämä tuntui kiusaamiselta, Mairesta se oli vain
leikkiä.
Juhlat
koululla olivat yleensä valtavia. Joulujuhlat alkoivat jo
aamulla kuudelta. Maire muistaa yhden joulujuhlan erityisesti: oli valtavan
liukas, peilikirkas jää tiellä. Äiti laittoi molempiin kenkiin kiinnitettävän
raapan, Maire istui potkukelkassa, äiti lykkäsi raappajaloin mäen ylös
potkuria. Joulujuhlassa olivat tavallisesti vanhemmatkin mukana.
Naimisiinmenon jälkeen
Vuokko ja Pentti asuivat Harmaalan koululla. Vuokko oli mukana usein luokassa,
opettajanakin. Kun Pentti jatkoi Helsingissä opintojaan, Vuokko oli sill´aikaa
töissä, tavallisesti myös jossain kaupassa. Tavallisesti hän kulki suksilla ja
pyörällä töissä kirkolla, 15-vuotiaana esim. Hämäläisen Ension kaupassa töissä.
Miettulanlahdessa oli myös Ension sivukauppa, missä Ensio yksin hoiti sitä. Kun
Lietvedentietä rakennettiin, työmiehet kävivät paljolti Ension kaupassa. Vuokko
oli usein myös siellä töissä.
Joulut
olivat
muuten hyvin samanlaiset kuin nykyäänkin, mutta tietysti ei ollut sellaista tavaran
paljoutta ja yltäkylläisyyttä kuin nykyään.
Puumalassa oli yleinen tapa,
että tapaninpäivänä aamulla sauna lämmitettiin naapurille. Kun talonväki
heräsi, oli sauna valmis. Nykyäänkin vielä jotkut lämmittävät tapaninaamun
saunoja, mutta lähinnä itselleen. Tapaninpäivänä hevonen
laitettiin valjaisiin ja lähdettiin ajelulle ja kyläilemään. Joulupäivänä ei
kyläilty koskaan. Tapanina siis ensin aamulla kylvettiin, sitten lähdettiin
kyläilemään. Ja jouluaattona tietysti saunottiin myös. Joulukirkkoon
lähdettiin hevosilla jäätä pitkin hyvin arvokkaasti jonossa, takaisin päin
tullessa ajettiin kilpaa, kuka on Sahanlahdella ensimmäisenä.
Muutenkin oli kaikki
erilaista kuin ennen: Ei torttuja syöty kuukautta ennen tai kahta, tortut
laitettiin leipomisen jälkeen aittaan, vasta aattona otettiin kahvin kanssa
ensimmäiset tortut. Viime jouluna Vuokko löysi äidin jäämistöstä taikinan
alkuperäisen reseptin, ja tortut olivat ihan eri makuisia kuin nykyään kaupasta
ostetut. Hyviä!
Perinneruuat
suunnilleen samat kuin nykyään: kinkut, lanttu- ja porkkanalaatikko. Vuokko on
kokenut pula-ajan, nälkää ei tarvinnut nähdä, mutta ei ollut herkkujakaan. Oli
oma sika, josta sai lihaa, oli maitoa, puolukat saavissa jäässä, josta
kaavittiin talvella pöytään. Kun sika teurastettiin, lihat suolattiin. Särkiä
kuivattiin, laitettiin joko rautalankaan tai levyn päälle, ja sen päälle
sideharso. Sitten särjet vietiin aitan etelänpuoleiselle katolle kuivumaan.
Kuivista säristä leikattiin siivuja leivän päälle leikkeleeksi = graavattua
särkeä! Lapset olivat aina ongella, saatiin särkiä ja ahvenia, kaikki syötiin.
Haukia keväällä tuli
paljon katiskoihin. Koska ei ollut pakastimia, kalat olivat talvella lumessa.
Silakkaakin ostettiin joskus kaupasta ja laitettiin lumihankeen säilöön.
Metsän antimista
marjojen lisäksi kerättiin sieniä, mutta vain rouskuja, ei puhettakaan että
muita sieniä. Vielä aikuisenakin he ihmettelivät, kun ulkomaalaiset kulkivat mökin pihan
läpi ja kantoivat muovikassilliset täynnä isoja tatteja. Vuokko ajatteli, että
kyllä nuo ulkomaalaiset ovat ihan hulluja. Vasta aikuisena hän on oppinut
syömään muitakin sieniä.
Sota-ajasta:
Kun Enso evakuoitiin, nykyiseen Sahanlahden ravintolaan laitettiin
valtavat kangasrullat evakkoon, talo oli aivan täynnä kangasrullia. Vuokolla on
vielä nykyäänkin silitysalusena sitä kangasta, jotain ihmeellistä kangasta.
Evakkojen lehmiä ja
vasikoita sekä sotilaita kulki Sahanlahden ohi. Tiehän kulki museon ja nykyisen ravintolan
välistä. Lapset ihmettelivät kovasti ja katselivat kulkueita. Tie jatkui kosken
yli vanhaa puusiltaa pitkin Kaipaalaan ja Miettulaan. Sinne kulkivat evakot lehmineen,
Sahanlahdelle ei jäänyt evakkoja. Vain sotilaita asui myös Sahanlahdella. Äiti
oli laittamassa heille ruokaa. Sotilailla oli hyvää säilykelihaa purkissa, jota
he antoivat Vuokon ja Mairen perheellekin yhden purkillisen. Säilykeliha oli
tosi hyvää, mutta eihän sellaiseen ollut totuttu. Vuokko ahmi säilykettä liikaa
ja tuli ihan kipeäksi.
Lapsuusajan
sattumuksia:
Kauhea
kammo on Vuokolle jäänyt käärmeistä. Sahalla oli tietysti
suuria purukasoja, jotka paloivat (siis kompostoitumalla), ja niissä viihtyivät
käärmeet, lähinnä tarhakäärmeitä. Niitä oli aivan valtavasti, ja kun meni
uimaankin, piti uida käärmeiden seassa. Ja kerrankin yksi käärme vain uiskenteli
lähellä ja miehet ampuivat sen järveen. Tästä kaikesta on jäänyt aivan
hirvittävä kammo käärmeitä kohtaan. Metsässäkin nykyään kulkiessa Vuokko
tuijottaa vain koko ajan jalkoihin, ettei vain olisi käärmeitä.
Kun tuli Lietvedentie,
se halkoi sahanpurupakat molemmille puolin tietä. Kun aurinko paistoi ja
lämmitti asfaltin, pikkukäärmeet nousivat asfaltille lämmittelemään, ja postia
hakiessakin saattoi nähdä aina kerralla kymmenkuntakin käärmettä
liiskaantuneina auton alle. Niissä oli kyykäärmeitäkin. Mutta vain yhden kerran
haastatellut muistavat, että käärme olisi purrut jotain poikaa.
Horsmia kerätessäkin
oli aivan kauheaa, kun piti varoa käärmeitä. Koulusta tultua piti usein kerätä
horsmia, että kun illalla mentiin lypsämään, lehmillä olisi edessään hyvää
syötävää. Näin ne olisivat rauhallisempia, sillä kärpästen takia lehmät olivat
lypsyn aikanakin rauhattomia. Lypsyn aikana piti lasten tavallisesti olla myös
huiskimassa kärpäsiä lehmien selästä.
Kosken yläpuolella
Niskalammen puolella nykyisen saunan kulmalla, kosken suulla on pieni saari,
jonne he eivät ole jalalla astuneet. Saarta sanottiin käärmesaareksi, sillä se
oli aivan täynnä käärmeitä. Aikuiset varoittivat ankarasti menemästä saarelle.
Talvellakaan ei saarelle voinut mennä, sillä jäät olivat erittäin heikot sinne
mennessä.
Nykyisen
rantaravintolan ja nykyisten venevajojen vieressä on kalliolla pieni harmaa koju, joka oli
nimeltään ruumiskoju. Se oli aikoinaan ruumishuoneena. Myöhemmin se oli Enso-Gutzeitin lauttalenkkien varastona.
Ruumiskojuun tuotiin
ruumiita kauempaakin varastoon. Oli jännittävää ja karmeaa kurkistaa varastoon.
Siitä on jäänyt kuitenkin sellainen pelko aikuisiälle asti, että pelkäsi ihan
tolkuttomasti kuolleita. Kun Vuokko oli sairaalassa harjoittelemassa, hän
pelkäsi ihan kauheasti, että joku kuolee. Mutta kun isä kuoli, ja Vuokko
silitteli isän ruumista, hävisi pelko kuolleita kohtaan vähitellen.
Sahanlahden vanha ruumishuone |
Pelko tuli tästä:
Vuokko oli vähän yli 10-vuotias, Maire 4-5-vuotias. Pyhäkouluopettaja Maire
kuoli. Siihen aikaan ruumiit laitettiin ulos arkkuun ja arkku oli auki, että
ruumista saattoi halutessaan käydä katsomassa. Ja kun oli kesä, ruumis oli
muuttunut aika tavalla. Kun tytöt katsoivat ruumista, ei se ollut enää
pyhäkouluopettaja, vaan jokin kammottavan näköinen turvonnut outous. Tämän
jälkeen ei kumpikaan moneen viikkoon uskaltanut sulkea silmiään eikä uskaltanut
nukkua. Valveilla ollessakin näkyi silmissä kammottava ruumis. Äidillä oli tosi
kova työ saada lapset rauhoittumaan.
Mairella kauhu kesti
erittäin kauan. Kun kauppiaan tyttö kuoli keuhkotautiin, äiti vannotti ja tosi
äkäisenä tolkutti, että muistatte sitten, että ette mene katsomaan ruumista.
Molemmilla kun oli yhä kammo kuolleita kohtaan niin, etteivät uskaltaneet
koskaan sammuttaa valoja yöksi.
Kun eräs Eeva
(18-vuotias) kuoli, oli Mairella kuitenkin uteliaisuus pelkoa suurempi.
Nykyisen Kulta-Sepon paikalla Salea vastapäätä oli Partasen kahvila, Eevan täti oli Partasen
emäntä ja Eevan ruumis oli siellä. Hautajaiset pidettiin tässä kahvilassa.
Mutta Mairella oli niin kauhea uteliaisuus, että hän kiipesi yläkertaan
meneville portaille ja kurkki ihmisten päiden yli ruumista. Eeva kannettiin
arkussa kirkkoon, ja Vuokkokin oli keskellä kantamassa, mutta ei katsonut
ruumista.
Kun Vuokko oli
sairaalassa töissä, siellä oli tosi suloinen ja ihana vanhus, joka sitten kuoli.
Ylihoitaja kehotti Vuokkoa laittamaan vanhuksen kädet ristiin rinnan päälle.
Vuokko oli niin kauhuissaan, että luuli kuolevansa. – Ei kuitenkaan kuollut eikä
saanut kohtaustakaan. Tilanne tuntui ihan hirvittävältä, mutta Vuokko teki sen,
koska kerran kehotettiin.
Kun äiti kuoli, Vuokko
ei saattanut kuin vähän vilkaista. Sairaalassa olivat laittaneet liinan pään
ympäri leuan alta, ja se liina pyöri vilkaisun jälkeen vain koko ajan mielessä. Vuokko on kuitenkin
nähnyt molempien vanhempiensa kuoleman: isä kuoli hänen rintaansa vasten, äitiä
hän piti sairaalassa kädestä kiinni, kun tämä kuoli. Nämä poistivat vähän
pelkoa.
Leikkikavereita
oli aina paljon, kallioilla juostiin ja kiipeiltiin
kaiket päivät ja leikittiin sammalleikkejä: sammalista tehtiin koteja ja kävyt
olivat lehmiä, ulpukan hedelmistä tehtiin possuja.
Rännin ja kosken yli
kuljettiin lankkuja pitkin, kun ei tien kautta viitsitty kulkea. Talvella
lankku jäätyi ja yksi tyttö putosi alas kovaan virtaan, liukui virran mukana
alaspäin jäitä ja sillanpilareita kohti. (Järvessä ajelehti kaikenlaisia
lankkuja ja pilareita). Onneksi tyttö
sai kiinni sillanpilarista juuri ennen jään reunaa, muuten olisi mennyt virran
mukana jään alle.
Rannassa
olevan vajan kohdalla oli laivalaituri, joka meni aika
pitkälle veteen, koska siihen tuli suuriakin laivoja tuoden tavaroita.
Laiturilta johti kiskot, joita pitkin tavarat tuotiin laiturista maalle.
Kiskoilla kulki kärry, resinan tapainen. Usein lapset ottivat kyytiä resinalla,
mikä oli aika urheilullista. Tietysti lapsia oli ankarasti kielletty resinalla
ajamasta, mutta eiväthän lapset uskoneet. Kerrankin eräät ottivat niin kovan
kyydin, että resina liukui stopparin yli järveen. Kukaan ei uskaltanut mennä
kertomaan aikuisille, mitä oli tapahtunut, vaan kaikki ryntäsivät rannan pusikkoon piiloon. Kun
aikuiset kyselivät, missä kärry on, ei kukaan uskaltanut sanoa, että se on
järvessä. Lopultahan joku joutui tunnustamaan.
Myös
ränni oli leikkipaikka. Rännissä oli ylävirrassa sulku,
joka esti veden tulon ränniin. Mutta lapset avasivat sulkua aina sen verran,
että saatiin hieman vettä ränniin. Veden mukana saatiin sitten hyvä kyyti
alhaalle järveen.
Kerran
Maire oli saunassa Vuokon kanssa. Vuokko lähti hakemaan
kuumaa vettä isosta saavista eteisen puolelta. Maire luuli, että Vuokko lähti
pois saunasta ja ryntäsi perään. Ovi paiskautui vesikauhaan ja Maire sai
kauhallisen kuumaa vettä päälleen.
Kun Maire seuraavana
syksynä meni kouluun, pakkasessa toinen poski tuli aina paljon punaisemmaksi.
Lääkäri vannotti, että siihen poskeen ei saa sattua mitään, ihohan oli ohut ja
arka, mutta ainahan siihen jokin osui.
Kerma oli yleinen lääke
tuohon aikaan palovammoihin. Haavoihin laitettiin siihen aikaan tavallisesti
ratamonlehtiä, tai mentiin nurkan taakse ja pissattiin haavan päälle.
Haastatellut marraskuussa 2010
Kirsti Lähdesmäki
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kirjoita omia muistojasi vaikka kommentteihin! Kaikki tieto tervetullutta.