Bruno ja
Emilia Raunio muuttivat vuonna 1921 perheineen taloon, joka on nykyään tunnettu
Kahvila Soroppina, sitä ennen Ilkan Pentin kauppana, nykyinen osoite Keskustie
3. Brunolla oli ollut pieni limonaditehdas Ellun kulmana tunnetussa talossa,
jonka hän oli rakennuttanut vuosien 1904-08 tienoilla. Limsaa oli valmistettu talon
saunarakennuksessa. Sitä oli myyty mm. pyhäaamuisin laivarantaan tai ihmiset
tulivat ostamaan sitä vähän samalla tavalla omiin astioihin kuin maataloista
maitoa.
Bruno
rakennutti nyt uudessa paikassa pihaan ulkorakennuksen limonadin tekoa varten.
Saunanpuoleisessa huoneessa olivat koneet ja laitteet, joilla valmistettiin
limsa, pihanpuoleisessa huoneessa pestiin pullot. Kun Bruno ja Emilia
1920-luvun lopulla kuolivat, heidän poikansa Atso vaimonsa Hiljan kanssa jatkoi
tuotantoa. Limonadiin Raunioilla oli omat reseptit. Atson setä oli apteekkari
ja reseptit olivat hänen kehittelemiään. Niitä olisi moni halunnut ostaakin, mutta
reseptejä ei myyty ulkopuolisille.
Aluksi uuden
tehtaankin limonadia myytiin laseittain, mutta vähitellen alettiin tuotteen
pullottaminen. Pullot ostettiin Lahdesta pullotehtaalta ja korkit erikseen
jostain muualta. Myös lapset, ainakin Eila ja Ellu, joutuivat työskentelemään
tehtaassa. Tuohon aikaan limonadin teko oli kovaa työtä, sillä kaikki oli
tehtävä käsin: vesi kannettava kaivosta, nosteltava korkeaan koneeseen ja
sekoitettava hapon kanssa, pullot pestävä käsin, korkit laitettava likoon
kuumaan veteen turpoamaan. Kun limsa oli pullotettu, korkit työnnettiin pullon
suuhun ja pullon kaulasta korkin ympäri väännettiin ja kierrettiin rautalanka tietyllä
tavalla. Aikuisilta rautalangan
kiertäminen onnistui helposti: korkin ympärillä olevan rautalangan molemmista
reunoista ote, ja ilmassa pyöräytettiin pulloa muutama kerta. Lapsilla ei ollut
voimaa näin nopeaan tapaan. Lisäksi oli laitettava pulloihin etiketitkin, jotka
liimautuivat märkiin pulloihin helposti. Etiketeissä luki: Puumalan Vesitehdas.
A. Raunio.
Puumalan vesitehdas -etiketti oli irrallinen ja voitiin laittaa jokaiseen pulloon. Limonadia oli kolmea eri laatua. |
Puumalan Vesitehdas
toimi vuoteen 1941. Sota-aikaan tuotteella oli niin kovat valmiste- ja
liikevaihtoverot, että tehdastoiminta ei ollut kannattavaa. Oman hankaluutensa
aiheutti myös se, että sokeri oli kortilla. Sitä sai vain 10 g pulloa kohti. Makeutusaineena
käytettiinkin enimmäkseen sakariinia, jota ostettiin Turusta kilon purkeissa. Koska
monet tulivat ostamaan sakariinia, sitä laitettiin purkeista pieniin paperista
tehtyihin taiteltuihin ”listoihin”, samanlaisiin kuin tuolloin myytiin
apteekeissa vaikkapa Hota-pulveria.
Tehtaan
tuotannon lopettamiseen vaikutti myös se, että Atso joutui rintamalle. Tuolloin
Eila oli 12-vuotias. Tehdas olisi jäänyt Hilja-äidin ja vanhimpien lasten,
Eilan ja Ellun hoidettavaksi. Hilja olisi vielä jatkanut, hän oli hankkinut
luvatkin itselleen, mutta tytöt vastustivat kovasti rankan työn takia, joten
tehdastoiminta oli paras lopettaa.
Puumalassa
on toiminut muitakin limonadin valmistajia. Raunion talon vieressä oli Tuomas
Rantalaisella limonaditehdas, jossa valmistettiin mm. portteria. Yksi tehdas toimi nykyisellä Peltotiellä.
Eila Raunion haastattelu DVD:llä 2010
Asta Kainulainen, Erkki Pulliainen
Keskustie 3 vuonna 1974 |
Valokuva: Jaakko Tapio Martikainen Facebookin sivustolla Puumalan vanhat valokuvat 30.9.2016.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kirjoita omia muistojasi vaikka kommentteihin! Kaikki tieto tervetullutta.