Tämä kuvassa
näkyvä Saksan Wolfsburgissa valmistettu Kuplavolkkari päätyi uutena vuoden 1964
lopulla Itä-Suomeen, Oy Kaukas Ab:n omistukseen. Sillä kierreltiin vuosien ajan
puukauppoja tehden pitkin Puumalan seudun kauniita maisemia. Myöhemmin se
siirtyi metsäpomona olleen appiukkoni Yrjö Paajasen omistukseen hänen jäädessään
eläkkeelle. Appiukon kuoltua anoppi säilytti sitä kymmenkunta vuotta
autotallissa Niementiellä. Näinä autotallivuosina sillä tehtiin vain matkat
hautausmaalle appiukon hautaa hoitamaan. Myöhemmin se siirtyi suvussa eteenpäin
miehelleni ja nyt se on poikani omistuksessa. Se on ollut perheemme hallussa
yli 50 vuoden ajan.
Nyt sen
vanhuusvuosina sillä tehdään pääasiassa vappu- ja sunnuntaiajeluita. Se on kuin
perheenjäsen. Sitä hellitään ja hoidetaan kuin lemmikkiä ikään. On tärkeää,
että kromiosat kiiltävät ja että vahaus on kunnossa. Mieltä hivelee, kun
katsastusmies kehuu ja ostattelee sitä aina katsastuskerroilla. Nyt se on vielä
hyvässä kunnossa, mutta saa nähdä, jaksaako se sinnitellä ja pysyä
käyttökuntoisena vielä neljänteen polveen.
Volkswagen
kupla oli vuonna 1972 maailman myydyin automalli. Suomeen kuplia tuotiin
vuosina 1950-1975 yhteensä 125000 kappaletta. Ensimmäisinä vuosina
kuplavolkkareiden kuten muidenkin länsiautojen tuonti oli säännösteltyä.
Lisenssejä riitti lähinnä niille, joiden oli syystä tai toisesta liikuttava
huonokuntoisilla teillä. Tällaisia olivat metsäyhtiöiden henkilökunnan lisäksi
myös lääkärit ja keinosiementäjät. Kerrotaan, että lehmät tiesivät punaisen
volkkarin nähdessään ja sen äänen kuullessaan, että keinosiementäjä on tulossa.
Kuplille on
annettu eri maissa erilaisia lempinimiä. Ranskassa kuplaa kutsutaan
leppäkertuksi ja Englannissa, Venäjällä ja Virossa koppakuoriaiseksi. Italiassa
sitä kutsutaan saksanturilaaksi. Jotkut kutsuvat sitä Hitlerin kostoksi, koska
se on kehitelty Hitlerin ohjeiden mukaan.
Eräs vanha
rouva oli sitä mieltä, että kupla on erityisesti naisten auto, koska sen
etupaneelissa on pidike käsilaukkua varten. Hän nimittäin säilytti
käsilaukkuaan aina ryyppyhanikassa, jonka hän veti ajon ajaksi ulos.
Kohta on
kesä. Päästään taas herrastelemaan kuplalla ja muistelemaan nuoruusvuosia ja
menneitä aikoja. Niistä kertoo myös rekisterilaatta, joka väittää, että olemme
Mikkelin läänistä - läänistä joka sekin on jo historiaa.
(Seija
Paajanen, volkkarin nykyisen omistajan äiti)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kirjoita omia muistojasi vaikka kommentteihin! Kaikki tieto tervetullutta.