Valokuva-ateljee sata vuotta sitten

Visiittikortissa Jooseppi Ollikainen, joka toimi kunnanvaltuustossa useita vaalikausia 1950-60-luvuilla ja sen puheenjohtajana 1960-luvun alkupuolella. Kuva Arja Räisäseltä.

Visiittikortit olivat 1800-luvun ja 1900-luvun alun suuri valokuvavillitys. Suomessa muoti säilyi ainakin vielä 1920-luvulle. Puumalassa on toiminut tuolloin Valokuva-ateljee Fia Lindh, jonka visiittikortteja on ollut näytillä mm. Facebookissa Puumalan vanhat valokuvat -sivustolla. Ihmetystä on aiheuttanut se, että Puumalassa kuvatuissa visiittikorteissa on joissakin Valokuvaaja M. S. Lindh, Fia Lindh tai Fia Kuhmonen. Kyseessä on yksi ja sama henkilö.

Puumalaan muutti vuonna 1911 Mikkelistä Maria Sofia Tainio, joka oli syntynyt 1888 Ristiinassa.

Tänne muutti 1910 Juvalta myös kauppapalvelija Albin Henriikanpoika Lind. He menivät vihille juhannuksena 1911. Mies kuoli heinäkuussa 1915.Vuonna 1919 syyskuussa Maria Sofia vihittiin uuteen avioliittoon kaupanhoitaja Armas Kuhmosen kanssa, joka oli syntynyt Leppävirralla 1892 ja tuli Puumalaan Lappeelta elokuussa 1918. Perhe muutti Mikkelin kaupunkiin huhtikuussa 1920, puolisot ja kaksi tytärtä vaimon ed. avioliitosta Lindin kanssa. Nuorempi Lindin tyttäristä syntyi 4 kuukautta isänsä kuoleman jälkeen. (Tiedot kerännyt Jorma Kohonen Puumalan vanhat valokuvat -sivustolle.)

Entisajan tavallisia työvälineitä

Kun nykynuori menee museoon, ei hänellä voi olla mitään käsitystä, mitä siellä olevat esineet ovat. Tässä nuorta väkeä varten muutama Puumalan Sahanlahden museossa kuvattu tuiki tarpeellinen esine.

Ennen mankelin keksimistä liinavaatteet kaulittiin. Esim. pyyheliina käärittiin puisen rullan ympärille ja kaulinlautaa apuna käyttäen painettiin ja pyöritettiin pöytää vasten. Johan rypyt oikenivat. Kupit näyttävät jo melko uusilta, ilmeisesti viilikuppeja.

Astiat olivat kaikki tietysti puusta, kuten kaikki muukin. Taikina tehtiin tiinussa ja sekoitettiin puisella härkimellä.

Tässä jo uudempaa aikaa: separaattoria pyörittämällä saatiin erotetuksi kerma maidosta.

Pyykkilauta. Pyykitkin piti pestä itse ilman koneen apua. Pyykkiä hangattiin pyykkilautaa vasten. Saippuakin tehtiin tietysti itse, mutta tässä pesusoikossa ruskeaa maasaippuaa, joka on ilmeisesti kaupasta ostettua. Muutoinkin jo uutta aikaa, koska pesusoikko on jo pläkkiä eikä puuta.

Jos halusi voita, kaadettiin maito kirnuun ja männällä hölskytettiin niin kauan, että oli saatu kerma muuttumaan voiksi. Vieressä myös leili, jossa säilytettiin juomaa: piimää, kaljaa, olutta. Oikealla huonojalkaisen kävelykeppi.

Tuohesta tehty huosio, joita oli pieniä ja suuria käyttötarkoituksen mukaan. Näillä pestiin lattioita, seiniä tai tiskejä tai käytettiin saunassa pesusienenä.

Ennen kuin oli keksitty öljylamppu tai edes sähkövaloa, käytettiin päreitä. Pihteihin laitettiin tarkkaa työtä tehdessä päre ja siihen tuli.

Kirnu

Iida Kosonen ja voikirnu 1920-luvulla.

Puumalan kansalaisopiston alkuvuosilta

 

Kansalaisopiston 10-vuotishistoriikin kansikuvan on suunnitellut puumalalainen taiteilija Ville Avelin

 Puumalan kansalaisopisto on ollut erittäin tärkeä ihmisten vapaa-ajan toiminnalle.  Aluksi opisto toimi vuosina 1969-74 Juvan kansalaisopiston osastona. Opistolaiskunta perustettiin jo vuonna 1970 ja sillä oli aluksi vilkasta yhteistoimintaa muiden kuntien kansalaisopiston opistolaiskuntien kanssa.

Vuodesta 1974 lähtien opisto toimi itsenäisenä, rehtorinaan Ulla Paavilainen. Vuodesta 2003 lähtien opisto oli osa alueellista RaJuPuSu-opistoa, johon kuuluivat Rantasalmi, Juva, Puumala ja Sulkava. Opiston rehtorina toimi tuolloin Sakari Niemi ja toimintaa johdettiin Puumalasta käsin. Vuoden 2014 alusta lähtien opisto on ollut jälleen itsenäinen Puumalan kansalaisopisto, osa-aikaisena rehtorina Leena Viisanen.

Kansalaisopisto toi monipuolisella kurssitarjonnallaan monille uusia harrastusmahdollisuuksia. Myös syrjäkylien asukkaiden harrastusmahdollisuudet paranivat, kun opisto ulotti melko varhaisessa vaiheessa kurssitarjontaa myös sivukylille. Kursseja on vuosien mittaan ollut valittavana joka alalta: liikuntaa, musiikkia, taidetta, käsitöitä, kieliä, näytelmäkerhoja, eri alojen luentoja jne. (Ulla Paavilainen: Puumalan kansalaisopiston 10-vuotishistoriikki 1974-1984)

Kansalaisopiston rehtori Ulla Paavilainen suunnittelemassa talven kudontatunteja Martta Hakulin kanssa 1974.

Martta Hakuli oli kudonnan tuntiopettajana vuosina 1969-77. Hänen jälkeensä kudonnan opetusta jatkoi Pirkko Purhonen 1977-87.

Kuvia Martta Hakulin 60-vuotisjuhlilta elokuussa 1978. Hakuli kuoli maaliskuussa 2018, muutamaa kuukautta ennen 100-vuotispäiviään.

Kuva 1

Martta Hakulin 60-vuotisjuhlilla elokuussa 1978 Rantasalmella mm. kansalaisopiston kudonnan opiskelijoita.

Edessä vasemmalta Eino O. Hakuli rovasti, Taimi Sutinen (Yrjo Sutisen vaimo, Yrjo oli pankinjohtaja, kulttuurin monitoimimies, teatteri, elokuva Yö vai päivä), Pirkko Purhonen ja Martta Hakuli.

Toinen rivi vasemmalta Siiri Reponen, Veera Summanen (konstaapeli Arvi Summasen vaimo),  Kerttu Ahonen, Aune Tiinonen.

Takarivi vasemmalta: Annikki Tuuri opettaja, Unto Honkavaara yrittäjä, Eila Raunio Puumalan puhelinkeskuksen hoitaja, Martta Martikainen kk, Marja Kiljunen lehtori, Raili Pulliainen Osuuskaupan myyjä

Kuva 2:

Etualalla: Vieno Matiskainen (Puumala-puku), rovasti Eino O. Hakuli, vaimo Martta Hakuli, 0.s. Kosonen.

Kuva 3:

Vasemmalta: Sirkka Honkavaara, Taimi Sutinen, Vieno Matiskainen, Martta Martikainen  kk.

Oikealla ensimmäinen Pirkko Purhonen, Marja Kiljunen, Annikki Tuuri (selin, vaalea puku), Unto Honkavaara tervehtii Martta Hakulia Ilohovin pihalla Rantasalmella.

(Kuvat Pirkko Purhonen, tiedot Ulla Paavilainen)

Puumalan keskustan rakennuksia ennen vanhaan

Puumalan keskustaa 1950-luvun lopussa. Kuva via Tapio Hulkkonen

Puumalan keskusta on muuttunut huomattavasti jopa 1950-luvulta. Suurin osa vanhoista rakennuksista on purettu ja uutta rakennettu, viimeistään 1990-luvulle tultaessa. Liitteenä Puumalan perinneryhmän koostama kuvakokoelma siitä, miltä Puumala on näyttänyt 1950-luvun tienoilla.
LIITE TÄÄLLÄ.

Puumalan Polskaajien alkuvuosilta

 Näin 1970-80-lukujen vaihteessa lehdessä ilmoituksen, että Puumalaan on perustettu kansantanssiyhdistys, Puumalan Polskaajat. Mukaan toivottiin uusia tanhuista kiinnostuneita henkilöitä. Kiinnostuin heti. Kansantanssit olivat aina viehättäneet minua ja nyt pääsisin tutustumaan niihin oikein perusteellisesti. Lisäksi halusin työn ja lastenhoidon lisäksi jotain vastapainoa.

Tanhuharjoitukset olivat kerran viikossa. Mukana oli parikymmentä henkeä samanlaisia vasta-alkajia kuin minäkin. Oli kiva tutustua uusiin ihmisiin, joilla kaikilla oli sama mielenkiinnon kohde. Harjoituksissa meillä oli tosi hauskaa, yhdessä harjoiteltiin polkat, jenkat, masurkat ja jos jonkinlaiset kuviot. Alusta asti oli myös selvää, että työmme tuloksia on päästävä näyttämään myös muille, ottaisimme vastaan esiintymispyyntöjä ja esiintyisimme yleisölle. Tieto siitä, että esittäisimme tanhuja yleisölle, motivoi entisestään ja antoi harjoituksille ryhtiä.

 

Ensimmäinen esitys ei varmaan ollut aivan sellainen kuin olisimme toivoneet, mutta yhteenkuuluvuuden tunne ja tunne siitä, että me teimme sen, korvasivat puutteet monin verroin. Me esiintyjät ainakin viihdyimme ja varmaan yleisökin, koska esiintymiskutsuja alkoi tulla jos jonkinlaisiin kissanristiäisiin. Ryhmästämme tuli vuosien myötä vakioesiintyjä tilaisuuteen kuin tilaisuuteen.

Esiintyminen kotiseutujuhlassa 1981

Vähitellen tuli aika hankkia oikeat kansallispuvut. Aluksi jokainen lainasi puvun mistä vain sai, mutta koska tanhuohjaajamme Marjatta Valtonen (nyk. Leinonen) oli käsityöneuvonta-aseman hoitaja, hän laittoi kangaspuihin kansallispukukankaiden loimet, ja niinpä jokainen kynnelle kykenevä ryhtyi kutomaan itse kangasta omaan pukuunsa. Katsoin itsenikin kynnelle kykeneväksi, vaikka en ollut siihen mennessä kutonut mitään muuta kuin pari mattoa, mutta olin muuten harrastanut kaikenlaisia käsitöitä. Koska kaikessa kutomisessa periaate on sama, ryhdyin toimeen.

Suurin osa halusi tietysti Puumala-puvun tai Suur-Savon puvun, mutta koska itse olen syntynyt Etelä-Pohjanmaalla, halusin Härmän puvun. Kankaat tulivat valmiiksi, mutta ne oli saatava ommelluiksikin. Kansalaisopisto järjesti kansallispukujen ompelukurssin. Kurssilla oli tietenkin muitakin kuin me Polskaajat, mutta suurin osa oli meidän ryhmäläisiä ja useilla oli montakin puvun tekoa. Monet olivat ottaneet tehdäkseen myös jonkun miespuolisen tanhuajan puvun, joten kurssilla istui silloin tällöin myös miehiä odottamassa sovittamista.

Sen talven mittaan valmistui hyvää vauhtia hame, liivi, valkoinen pusero ja esiliina. Kaikki tehtiin perinteen mukaan viimeistä piirtoa myöten. Opimme erilaisia reikäompeleita, kirjontaa jne. Jopa napit tehtiin langasta vanhan perinteen mukaan. Jos omassa kansallispuvussa ei jotain tiettyä työvaihetta ollut, seurasimme mielenkiinnolla muiden pukujen erikoisuuksien tekoa. Tanhutessa pidettiin päässä nuorten tyttöjen käyttämiä nauhoja. Naimisissa olevan naisen päähineitä, tykkimyssyjä, ei voinut vauhdissa pitää. Siksi niiden teko sai odottaa. Moni tekikin pukuunsa kuuluvan tykkimyssyn myöhemmin kansalaisopiston tykkimyssykurssilla, joihinkin nyplättiin pitsi nypläyskurssilla. Eli melko pitkäjänteistä työtä.

Tulimme tuntemaan suomalaisen tanhu- ja kansallispukuperinteen melko tarkkaan, mukana oli yksi puumalalainenkin, Elsa Heporaudan muistiinmerkitsemä tanhu. Se oli kyllä melko lyhyt ja kovin ykstoikkoinen, mutta pidimme sitä ohjelmistossa nimenomaan paikallisuutensa vuoksi. Opimme myös vanhoja tansseja, joita harjoittelimme välipaloina ja joita voi tanssituttaa yleisölläkin eri tilaisuuksissa.

Tanhuyhdistysten valtakunnallinen kattojärjestö järjestää joka kesä jossain päin Suomea kansantanssijuhlan. Oli itsestään selvää, että meiltäkin aina lähti ryhmä matkaan. Tässä oli oiva tilaisuus päästä näkemään Suomea laajemmaltikin ja tutustumaan eri tanhuryhmien jäseniin. Tilaisuuksiin saapui aina osanottajia myös ulkomailta, mikä lisäsi vielä hohtoa.

 Jotta mahdollisimman moni ryhmästä pääsisi osallistumaan, oli hankittava rahaa. Meillä oli pääasiallisesti kaksi rahanhankintakeinoa. Pidimme pari kertaa vuodessa, tarvittaessa useamminkin, Jyvälän tanssilavalla kunnon vanhan ajan lavatanssit. 80-luvulla lavatanssi-innostus oli Suomesta jo itse asiassa hiipumassa, mutta näin saimme järjestetyksi paikkakunnalle vähän elämää. Diskojahan ei täällä maalla ole. Tansseihin tarvittiin paljon työntekijöitä: järjestysmiehiä, lipunmyyjiä, kahvinkeittäjiä, myyjiä buffettiin jne. Kaikki ilmaista työtä, mutta ihme kyllä melko vähällä valituksella saimme työntekijät aina kokoon ja tanssit pystyyn. Itse ilmoittauduin aina buffetin pitäjäksi. Siitä pääsi välillä itsekin lattialle pyörähtelemään, joten ilta ei tuntunut välttämättä pelkästään töissäololta.

Toinen rahanhankintakeino oli Puumalan eri yhdistysten yhteismyyjäiset, jotka Puumalassa järjestettiin aina vähän ennen joulua. Näihin myyjäisiin oli keksittävä jotain myytävääkin, mutta se olikin helpommin sanottu kuin tehty. Emme koskaan keksineet oikein hyvää artikkelia, joka olisi tarpeeksi helppotekoinen, ja jota ei olisi muilla. Jos satuimme keksimään jonkin hyvän tuotteen, sillä kyllä tuli hyvin rahaakin. Kerran keksimme tehdä talkoilla kangashiiriä, jotka olivat niin suloisia, että ne menivät hyvin kaupaksi. Talkoot olivat myös hyviä yhteishengen kohottajia, niissä vain oli se vika, että ne kohottivat pääasiassa vain niiden yhteishenkeä, jotka olivat mukana. Ei kaikkia välttämättä kiinnostanut hiirien ompelu.

Ohjaajamme oli jossain vaiheessa tutustunut henkilöön, jolla oli yhteyksiä saksalaiseen kansantanssiryhmään, Norder Danzkoppeliin. Ryhmä esittikin meille kutsun tulla käymään Saksassa Nordenissa, Pohjanmeren rannikolla. Minun osakseni saksanopettajana lankesi kirjeenvaihto ryhmän ohjaajan kanssa, mistä olin vain tyytyväinen, sainhan näin uusia kontakteja Saksaan. Niin aloimme valmistella ja harjoitella ohjelmaa päämääränä lähteä matkaan vuoden 1983 pääsiäisenä, joka tuntui olevan ainoa kaikille sopiva ajankohta.

Alkoi vuoden kestävä järjestelmällinen työ rahan keräämiseksi ja ohjelman kuntoon saamiseksi. Välillä tuli hieman sanaharkkaakin siitä, kuka on velvollinen lähtemään lavatansseihin työntekijäksi, mutta lopuksi pidimme kiinni siitä, että ainakin Saksaan lähtijät tekevät oman osansa, kukaan älköön lähtekö toisten siivellä. Hätäpäissä  koko porukka komennettiin päiväksi myös mansikkamaalle mansikankeruuseen. Puumalassahan oli tuolloin paljon mansikkatiloja, ja tulot annettiin yhteiseen pottiin yhdistykselle. Tämä oli sen verran työltä maistuvaa puuhaa, että taisi jäädä yhteen kertaan.

Vaikka yhdistyksellä oli hallituskin, oli tätä matkaa suunnittelemassa jokainen mukaan lähtijä, jokainen sai sanoa sanansa. Matka oli toteutettava mahdollisimman halvalla, koska joukossamme oli myös opiskelijoita, joiden oli saatava koko matkakassa kokoon yhteisesti kerätyistä varoista, muuten ei olisi ollut mahdollista lähteä. Meillä oli käytettävissä vain viisi päivää matkaan, mistä suurin osa menisi matkustamiseen bussilla, sillä lentokonetta emme voineet missään tapauksessa ajatellakaan sen kalleuden vuoksi. Eräällä ryhmämme jäsenistä oli linja-auton ajokortti, joten kuljettajan palkassa säästimme huomattavan summan.

Vuokrasimme bussin ja ajoimme Turkuun, yövyimme laivalla, päivän ajoimme Ruotsin halki. Matkalla pysähdyspaikoilla jaloitellaksemme harjoittelimme koko repertuaarin läpi. Maisemia emme paljon ehtineet vilkuilla, mutta ei niistä siinä vaiheessa ollut kukaan kiinnostunutkaan. Pääasia, että pääsimme ulkomaille ja vielä näin mielenkiintoisissa merkeissä. Ajoimme vielä Tanskan halki Saksan puolelle ja seuraavan yön vietimme  jollain parkkipaikalla yrittäen vähän nukkua, mutta se oli tietysti vähän sitä sun tätä.

Ehkä enää en lähtisi näin rasittavalle matkalle ilman ennalta varattua hotellihuonetta! Mutta porukka oli nuorta ja innokasta, ryhmän vanhimmillekin ensimmäinen ulkomaanmatka, joten into korvasi väsymyksen.

Tanhuharjoitukset Ruotsissa parkkipaikalla.

Saksalaisella tehokkuudella meille oli varattu aivan täyteen ohjelmaa koko perilläoloaika. Torille oli varattu kaksi esiintymistä, esiintymisajat oli ilmoitettu paikallisessa lehdessä ja ensimmäinen tilaisuus oli aamulla kymmeneltä, joten juuri ja juuri ehdimme saavuttuamme vaihtaa esiintymisasut yllemme. Olimme väsyneitä moottoritien varrella nukutun yön jäljiltä ja silmät ristissä. Meidän ja isäntien ohjelmisto kesti noin puoli tuntia yhteensä, hieman häpesimme kömpelyyttämme, joka korostui isäntien sulavien liikkeiden rinnalla. Saksalainen ryhmä oli kokenut ja paljon kierrellyt eri maissa tanssimassa, me sen sijaan olimme vain ihan vasta-alkaneita harrastelijoita. Mutta mitäs pienistä! Jokin räikeä virhekin meille sattui, mutta kokonaisuutena esitykset menivät kai ihan mukavasti. Olipahan paikallisilla ihmisillä kuitenkin jotain erilaista katsottavaa.

Tälle matkalle olin kääntänyt jo valmiiksi tekstit yhdistyksestämme ja suomalaisista tanhuista. Tulkkauskin oli annettu minun huolekseni. Mennen tullen jouduimme aina maata vaihtaessa tulliin selvittelemään papereita. Mielenkiintoinen kokemus sekin.

 

Puumalan Polskaajat Saksan Nordenissa pääsiäisenä 1983

Onnistuneen Saksan-matkan jälkeen olimme onnemme kukkuloilla. Me teimme sen sittenkin! Seuraavana kesänä kävimme kansantanssijuhlissa samalla ohjelmistolla, sitä paitsi olimme esittäneet saksalaisille vierailukutsun vuoden kuluttua kesäksi. Otimme mallia saksalaisten organisoinnista ja aloimme saman tien suunnitella uutta ohjelmistoa ja sitä, mitä kaikkea paikkakunnalta näyttäisimme. Ainainen rahankeruu alkoi jo välillä suututtaa. Moni olisi halunnut vain tanhuta ja käydä matkoilla, mutta jotenkin olimme nyt saaneet sellaisen vauhdin päälle, että saimme kuin saimmekin ohjelman kasaan ja rahat kerätyiksi. Saksalaisten vierailu sujui loistavasti, mekin tanssimme paremmin kuin Saksassa, mikä johtui tietysti tutuista ympyröistä.

Polskaajien ja bengtsforsilaisten yhteisesiintyminen Puumalan satamassa kesällä 1981.

Samaksi kesäksi meille tarjoutui toinenkin ulkomaanmatka. Puumalalla oli Ruotsissa ystävyyskunta Bengtsfors ja oli tapana, että kun tehdään virallisia ystävyyskuntavierailuja, jokin paikallinen yhdistys pääsee mukaan matkalle. Tällä kertaa oli Polskaajien vuoro. Matkan suunnittelusta vastasi paikallinen Pohjola-Norden, joten sen puoleen pääsimme helpolla. Tämän ruotsalaisryhmän jäsenistä monet olivat meille jo ennestään tuttuja, sillä Pohjola-Nordenin mukana ruotsalaistanssijat olivat käyneet pari vuotta aiemmin Puumalassa.

Polskaajat Ruotsissa Bengtsforsissa 3.-7.8.1983

Kaksi ulkomaanmatkaa ja ulkomaalaisryhmien vierailu Suomessa olivat pienelle yhdistykselle melkein ylivoimainen voimainponnistus. Vaikka yhteinen päämäärä lujitti toisaalta yhteishenkeä, aiheutti rahankeruu myös ristiriitoja. Kiireisimpinä aikoina harrastus vaati melkein jokaisen illan viikossa, mikä ymmärrettävästi kulutti voimavaroja. Toisaalta kaikki uusi ja mielenkiintoinen antoi lisävoimia jaksaa myös jokapäiväistä elämää. Harrastuksesta sai kummasti uutta puhtia. Itselleni harrastus sopi kyllä sikäli hyvin, että juuri kesällä, jolloin esiintymiset yleensä olivat, olin vapaa töistä.

Harrastus myös rajoitti lomanviettoa. Aina oli otettava huomioon, milloin oli esiintyminen. Koska meitä oli vähän, ei juuri ollut varatanssijoita. Ja kun oli kerran sitoutunut tanssimaan, ei siitä voinut kieltäytyä oikkujen vuoksi. Jokaisessa  tanhussa on tietty kuvio, joka vaatii tietyn määrän tanssipareja. Yhden kieltäytyminen olisi estänyt muidenkin esiintymisen.

 

Juuri tämän tiukan sitoutumisen johdosta katsoin parhaaksi luopua tanhuamisesta joksikin aikaa. Vaikka se oli ihanaa, alkoi tuntua raskaalta pitkän päälle. Aloin etsiä vähemmän voimavaroja vieviä harrastuksia.

Opintotoiminnan Keskusliiton järjestämän kirjoituskilpailun ”Me teimme sen yhdessä” voittajakirjoituksesta Polskaajien osuus lyhennettynä ja mukaeltuna. Kirsti Lähdesmäki 1.10.1999.