Entisajan kirkkovenematka

 Anna Hämäläinen on muistellut 1880-luvun kirkkovenematkoja:

Vaikka työtä piti tehdä aina, jaksettiin sentään joskus irtaantua arjen kiireistä. Näin kertoo 87-vuotias Anna Hämäläinen vuonna 1966. Varsinkin kesäisin suurilla kirkkoveneillä tehdyt kirkkomatkat ovat jääneet mieleen. Matkaa Lieviskästäkin kertyi sen verran, että matkoja tehtiin kesässä vain kolme neljä kertaa. Rantaan piti kävellä kymmenisen kilometriä ja kuka tuota vesimatkan pituutta niin muistaakaan.

Pyhäaamuna lähdettiin liikkeelle jo ani varhain, klo 2. Veneessä saattoi olla viitisenkymmentä henkeä, miehet soutamassa, naiset ja lapset kokassa. Neljä miestä oli aina airoparia kohti ja veneessä kahdeksatkin airot. Keskimmäisissä airoissa soutavat joutuivat tiukimmalle, penkillä vaihdettiin matkan aikana järjestystä ja niin sai reunan puolelle siirtyvä vähän levähtää.

Ummiston kautta kuljettiin ja olipa joskus Leukoin kanavassa niin vähän vettä, että kaikkien oli noustava pois veneestä. Kirkkorantaan tultua ensin syötiin, sitten vaihdettiin kirkkovaatteet, pantiin kengät jalkaan ja lähdettiin. Kotiin lähdettäessä taas vaihdettiin vaatteet venematkan ajaksi. Jos tuuli oli suotuisa, nostettiin ylös pari seiliä helpottamaan soutajia. Kerran tuulenpuuska tarttui niin voimakkaasti purjeisiin, että se nakkasi seilin järveen, onneksi ei sentään kaatunut veneessä olijoiden päälle.

18-kesäisenä Anna Valtonen sitten tuli nuorikoksi Kostionniemelle Luukkoseen. Ei niitä laivoja kulkenut vielä silloinkaan, kesäisin tehtiin kirkkomatkat vieläkin veneellä, talvisin hevosella. Talvitie kulki ensin Haapasaareen ja siitä selän yli Vesiniemen puolelle ja maantielle. Huonon jään aikana kuljettiin Oritsalon kautta. Mutta on niitä ollut vahvan jäänkin talvia. Kertoivat, että juhannuksena on joskus ajettu hiekkaa jäätä pitkin Tohmosta Haapaselän yli maantielle. (Puumala-lehti 14.7.1966)

Sata vuotta myöhemmin: elvytettyä kirkkoveneperinnettä. Rokansalon naiset 1980-luvulla seurakunnan kirkkoveneretkellä. Kuva Aune Reposen arkistosta.

Valekuolemia ja uskomuksia

Alpo Suomalainen on merkinnyt muistiin myös kuolemaan liittyviä uskomuksia:

Vielä ainakin 1900-luvun alussa melkein kaikki kammoksuivat kuollutta. Aremmat eivät uskaltaneet pimeän aikaan olla yksin niissä taloissa, eikä läheisyydessäkään, missä kuollut oli. Erityisesti pelättiin noitien henkiä noitien kuoleman jälkeen, samoin murhaajien ja itsemurhan tehneiden.

Ihmisen kuoleman edellä kävi erilaisia enteitä ja merkkejä vielä vuosisadan vaihteen tienoillakin. Ruumislaudan veistämisääniä kuultiin, metsän eläimiä tuli kotipihaan tai -rakennuksiin, tikka hakkasi tuvan seinää, teeri tai metso lensi tuvan katolle, orava kiipeili pihapuussa. Kun kuolema oli jo aivan lähellä, hiipi itse kuolema esim. virsut jalassa niin, että askeleitten ääni kuultiin, vaikkei itse äänen synnyttäjää nähty.

Jolloinkin joku ”pahasilmä” (ilkeä noita) pani ”painaisen” ruumishevosen rekeen. Silloin kuorma tuli niin raskaaksi, että hevosen oli sitä vetäessä ponnisteltava niin, että siitä vaahto tippui.

Erään tapauksen on kertonut Eetu Matinen (synt. Puumalassa 1880 tienoolla). Hän oli tulossa kotiinsa Puumalaan. Ruokolahdella Kelkanmäellä ”pahasilmä akka” pani hänen ja hänen serkkunsa rekeen paineisen. Hevosen oli sangen työlästä saada rekeä kulkemaan. Miehet tyrkkivät ja kolistelivat rekeä. Paineinen hävisi ja reki kulki yhtä keveästi kuin ennenkin.

Tällaiset tarinat ovat nykyään käyneet hyvin harvinaisiksi, mutta saattaa niitä jolloinkin kuulla vieläkin. Luukkolan kylästä kerrotaan, että eräs mies näki enkelin tulevan ottamaan kuolemaisillaan olevan lapsen sielua.

Ennen vuotta 1880 sattui Ruokolahden Kekäleenmäessä talvisaikaan, että iltayöstä luultiin erään perheenjäsenen kuolleen. Ruumis vietiin asianmukaisten menojen jälkeen laudalla aittaan ja ovi lukittiin. Kuolleen aitasta alkoi jonkin ajan kuluttua kuulua kovaa huutoa, mutta kukaan ei uskaltanut mennä avaamaan ovea. Vasta seuraavana aamuna päivänvalossa mentiin katsomaan. Vainajaksi luultu oli tullut oven luokse ja paleltunut siihen. (Kertojana Anna Suomalainen, o.s. Fennander Livunniemestä, synt. 1860 Puumalassa.)

  

Toisessa tapauksessa ”kuollut” oli jo haudattukin, kun alkoi haudasta kuulua ääntä. Asiasta ilmoitettiin papille. Tämä sanoi: ”Sille on hauta luettu, ei sille ole syytä mitään tehdä”. (Kertojana Juhani Juhananpoika Luukkonen, synt. 1800-luvun puolivälin tienoilla Junninmäellä).

Vierasuskoisia ei katsottu ennen vanhaan hyvällä. Eräs Puumalan pitäjäntuvan lämmittäjä oli ”riimuoji” uskoa (tarkoittanee sanaa frimurare). Kun mies kuoli, saapuivat mustat vaunut pitäjäntuvan eteen. Kuolleen ruumis vietiin yleisen tavan mukaan johonkin ulkorakennukseen. Mutta kun mentiin vainajaa arkkuun panemaan, löydettiin vain paljas ruumislauta. Ettei arkku jäisi aivan tyhjäksi, pantiin sinne pölkky.

Eräs toinen pitäjäntuvan lämmittäjä oli ”katulieki” uskoa (tarkoittanee katolilaista). Joka kääntyi katuliekin tai riimuojin uskoon, piti sitä koskevaan asiakirjaan kirjoittaa verellä nimensä. (Alpo Suomalainen)

Vielä 1940- ja 50-luvullakin pidettiin arkun kansi auki, että omaiset saivat jättää hyvästit vainajalle. Kuva Pirkko Ihanamäen arkistoista.