Valokuva-ateljee sata vuotta sitten

Visiittikortissa Jooseppi Ollikainen, joka toimi kunnanvaltuustossa useita vaalikausia 1950-60-luvuilla ja sen puheenjohtajana 1960-luvun alkupuolella. Kuva Arja Räisäseltä.

Visiittikortit olivat 1800-luvun ja 1900-luvun alun suuri valokuvavillitys. Suomessa muoti säilyi ainakin vielä 1920-luvulle. Puumalassa on toiminut tuolloin Valokuva-ateljee Fia Lindh, jonka visiittikortteja on ollut näytillä mm. Facebookissa Puumalan vanhat valokuvat -sivustolla. Ihmetystä on aiheuttanut se, että Puumalassa kuvatuissa visiittikorteissa on joissakin Valokuvaaja M. S. Lindh, Fia Lindh tai Fia Kuhmonen. Kyseessä on yksi ja sama henkilö.

Puumalaan muutti vuonna 1911 Mikkelistä Maria Sofia Tainio, joka oli syntynyt 1888 Ristiinassa.

Tänne muutti 1910 Juvalta myös kauppapalvelija Albin Henriikanpoika Lind. He menivät vihille juhannuksena 1911. Mies kuoli heinäkuussa 1915.Vuonna 1919 syyskuussa Maria Sofia vihittiin uuteen avioliittoon kaupanhoitaja Armas Kuhmosen kanssa, joka oli syntynyt Leppävirralla 1892 ja tuli Puumalaan Lappeelta elokuussa 1918. Perhe muutti Mikkelin kaupunkiin huhtikuussa 1920, puolisot ja kaksi tytärtä vaimon ed. avioliitosta Lindin kanssa. Nuorempi Lindin tyttäristä syntyi 4 kuukautta isänsä kuoleman jälkeen. (Tiedot kerännyt Jorma Kohonen Puumalan vanhat valokuvat -sivustolle.)

Ei ennen työttömyyttä

Emil Härköstä (s. 1889) on haastateltu Puumala-lehteen vuonna 1976. Pieni välähdys siitä, millaista elämä oli yli 100 vuotta sitten:

Minun lapsuudessani kaikki olivat tyytyväisiä, elintason kohoamisen myötä tyytymättömyys on lisääntynyt. Silti on hyvä, että elintaso nyt on näin korkeaIIa, sanoo Emil Härkönen 87-vuotias pirteä vanhus.

Honkaniemen tila Saunakankaalla oli Ruotsinvallan aikainen sotilasvirkatalo eli puustelli. Talo on kolmen huoneen ja keittiön ja tuvan käsittävä rakennus. Tuvan koko on melkoinen, 8.60 leveä ja 8.40 metriä pitkä. Emil Härkösen mukaan tila on ollut Härkösten asuttama vuodesta 1888 asti. Vuokraa maksettiin entisaikaan vuosittain 18 hehtoa eri viljalajeina ja nämä tuli hevosilla viedä Ristiinaan viljavarastoon.

Emil Härkösen isä oli ostanut tilaan 50-vuotisen vuokraoikeuden. Se oli ikävää aikaa, kun piti tavallaan elää loisena eikä tiennyt milloin talosta oli lähdettävä.

Valtio ei vaatinut talon korjaamista, tila alkoi vähitellen rappeutua. Vuonna 1929 tehtiin sopimus tilasta. Kaikki hinnoiteltiin tarkkaan. Esimerkiksi kaikki puut metsässä laskettiin kappaleittain. Vasta 1933 päästiin kauppahinnasta yksimielisyyteen. Tila jaettiin kuuteen osaan, Honkaniemi jäi kantatilaksi. Nämä sivutilat eli torpat joutuivat maksamaan kantatilalle vuokraa siten, että kahdesta torpasta oltiin hevosella töissä, yhdestä torpasta jalkamies päivän viikossa. Kesällä tuli joka torpasta olla mies viikon heinällä sekä jonkin aikaa rukiinleikkuussa ja ahoksen puinnissa. Rantatilan tuli pitää torpat kunnossa.

Työttömyyttä ei Emil Härkösen lapsuuden aikaan ollut. Miehet saivat 50 penniä palkkaa päivässä sekä talon ruoan ja työvaatteet. Myöhemmin he saivat vuosisadan vaihteen tienoilla jo 20 markkaa kuukaudessa.

Kyllä ne ajat paljon nykyisestä poikkesivat. Pullaa esimerkiksi tehtiin vain juhannukseksi ja jouluksi tai silloin, jos eukot lapsia tekivät.

Emil Härkönen syntyi Honkaniemessä 1889. Ensin hän kävi kiertokoulua, sitten kansakoulun ja rippikoulun ja vuosina 1908-1909 Otavassa kansanopiston. Loppuaika opiskeltiinkin sitten maailman kiertokoulua.

Naimisiin Emil meni naapurin tytön kanssa 1914, lapsia syntyi kaikkiaan seitsemän, kolme poikaa ja neljä tyttöä.

Viimeisten vuosien rakkain ajanviete oli lukeminen. Mielikirjoja olivat uskonnolliset teokset sekä tosi tapahtumiin perustuvat kertomukset. Myös lehdet luettiin takkaan, olihan Emil aikanaan mukana myös kunnalliselämässä, mm. kahdeksan vuotta kunnanhallituksen puheenjohtajana.

Mikä oli Emil Härkösen tyytyväisen ja pitkän elämän salaisuus: Paljon raskasta työtä ja rasvaista läskiä, siinähän se. (Puumala-lehti no. 15. 1976)

Kyntötöitä 1900-luvun alkupuolella. Taina Puttosen albumista.

Suutarin työtä

Suutari Armas Valtosen työstä Puumalan kirkonkylässä

Armas Valtonen syntyi Puumalassa Sopalan kylässä 7.5.1895. Hän asui vanhempineen Luukkolan Aution kylässä. Avioitui naapurissa asuvan Selma Kietäväisen kanssa. Pian sen jälkeen he muuttivat Puumalan kirkonkylään ja ostivat v. 1920 talon, jossa nykyisinkin vielä tytär Katri Valtonen asuu päästyään eläkkeelle käsityöopettajan virasta Taivalkoskelta, jossa hän oli viimeksi töissä.

Katri-tytär kertoi, että hänen isänsä oli saanut opin jo lapsena maanviljelijä Kustaa Valkiaiselta. Hän teki suutarin työtä pääasiassa kotona tilaustyönä koululaisille ja aikuisille: lapikkaita, saappaita, patiineja ja kävelykenkiä. Mitat otettiin jalasta ja isä vuoli koivuhaloista tarvitsemansa lestin. Jos jalka oli ns. "korkearintainen" laitettiin lestin väliin nahkapala. Työpäivä venyi joskus jopa klo 22:een asti, jos kenkiä tultiin hakemaan. Valaistuksena oli alkuaikoina tietenkin öljylamppu ja työkaluina naskali, sakset ja siihen tarkoitukseen oleva veitsi. Istuimena oli matala, nahalla vuorattu tuoli ja edessä nahkasta oma tekemä suojaesiliina.

Ystävälliset ihmiset toivat joskus kenkiä hakiessaan leipää ja voita. Äiti keitti usein heille kahvit siitä hyvästä.

Armas Valtonen teki suutarin töitä myös pitäjillä taloissa, joissa meni useampia päiviä, joten hän joutui yöpymään taloissa. Samoin vanhainkodissa Pirttimäellä meni viikko, jopa enemmänkin.

Hän antoi opin myös pojalleen Matti Valtoselle, mutta Matti ei innostunut pitemmän päälle jatkamaan isänsä työtä. Perheeseen kuului lisäksi kolme tytärtä Elli, Katri ja Leena. Armas kuoli  6.8.1959. Muita suutareita kirkolla olivat: Luukkonen ja Antti Reponen, heitä myöhemmin vielä Hulkkonen. (Katri Valtosta haastatteli Eeva Pastila).

Armas Valtonen

Scheelin Olga - tuttu näky Puumalassa ja Ruokolahdella

Kansanparantaja Olga Scheele (1898-1981) oli aikansa tunnetuimpia henkilöitä Hauklapissa ja hänen taitonsa tunnettiin myös Puumalassa. Olgasta kehittyi 1960-1970 -luvuilla tunnettu verenseisauttaja, jolta pyydettiin apua ympäri maata. Hän sai parannustaidot isältään Aatami Valtoselta.
Olgan opin tuntemaan nuorena miniänä ollessani. Hän oli aina joskus meillä ja muissakin kylän taloissa yötä. Siihen aikaan eivät olleet pitkät housut naisilla kovin yleisessä käytössä ja naiset käyttivät pitkää alushametta päällyshameen päällä. Olga oli ratkaissut alushousuongelman tekemällä hakaneuloilla housut alushameesta. Kätevää vai mitä?
Tyttäreni kertoivat silmät pyöreinä millaiset housut tädillä olivat saunareissulla.

Olga paransi verenvuoto- ja migreenipotilaita. Hän hoiti verenvuototautia, lieviä halvauksia, säärihaavoja ja veritulppia. Olga paransi useimmiten puhelimen välityksellä tai kävi myös parannettavan kotona. Yhdellä yökyläreissulla talon nuori miniä valitteli päätautiaan ja sormeen hänen oli tullut vuotava haava. Apuhan oli lähellä ja Olga rupesi parannustöihin. Hän itse meni eteiseen ja potilas jäi tupaan. Eteisestä kuului loitsun muminaa. Olisiko ollut parannettava vähän epäuskoinen, kun se taika ei kyllä ollut tehonnut. Eikös sitä sanota, että uskomus parantumiseen on paras lääke.
Taikausko sävytti Olgan elämää, hän liikkui kylällä ja teki kotitöitä iltamyöhään ja öisin. Yöliikkuminen synnytti huhuja, mutta Olgan nähtiin ja tiedettiin vierailleen kylän navetoissa etenkin joulun ja pääsiäisen aikoihin. Hän keritsi lampaiden päitä sekä keräsi hevosen harja- ja häntäjouhia. Villoja ja jouhia tarvittiin muissa taioissa.
Olga Scheeleä pidetiin myös yliluonnollisena ihmisenä, hänet on nähty kahtena Olgana eri paikoissa yhtä aikaa. Kesällä 1977 nähtiin Olgan istuvan kotirannassaan veneessä ja toisen pesevän mattoja laiturillaan. Vastarannan mökkiläiset lähtivät soutamaan kohti Olgan rantaa, kun noin 50 metrin päässä veneessä istunut Olga katosi.
Olgalla oli kaksoisolento marjassa ja viljanleikkuussa ja hänen kerrotaan olleen kovan työihmisen maineessa. Liekö maine perustunut apulaisiin.

Olgasta kerrotaan tapausta, joka muistuttaa Kuikka-Koposen silmänkääntotempuja. Olgalle tuli vieraita. Miehellä oli ase taskussa, jota Olga ei voinut nähdä. Ulko-ovella Olga käski miestä laittamaan aseen kiven päälle, sillä sitä ei saanut tuoda tupaan. Kun vieraat lähtivät, Olga kehotti miestä ottamaan aseen kiven päältä, mutta kivi oli tyhjä. Kului vähän aikaa, kun Olga kehotti toisen kerran ottamaan aseen ja siinä se oli kiven päällä.
Alkoholin käyttö oli Olgan tavoista huomiota herättävin. Konjakki oli hänen ainoa lääkkeensä. Päiväannoksena oli ryyppy aamuin ja illoin kuuman veden ja sokerin kanssa. Sekoitus juotiin teevadilta.
Konjakkipullo kulki mukana kyläreissuilla. Olga ei ottanut, jos hänel1e tarjottiin alkoholia avatusta pullosta tai jos juoma oli kaadettu lasiin hänen näkemättään. Hän otti vain korkkaamattomasta pullosta. "Korkin pitää narahtaa" hän sanoi.
Peukalokyytiä ottava Olga oli tuttu näky Imatra-Puumala-tien autoilijoille.
Joskus hän lähti asioille siihen suuntaan, mihin sai ensimmäisen kyydin.
Tälläisiä Olgia on nykyaikana harvassa. Pieni mummo tienposkessa peukalokyytiä ottamassa tai odottamassa linja-autoa Hollituvalla, että pääsee kotimökin tienhaaraan ja sieltä vielä kävelee useamman kilometrin mökilleen.
Tekstiin on käytetty Etelä-Saimaassa 21.9.1986 ilmestyneessä lehtikirjoituksessa olleita tapahtumia, jotka oli kirjoittanut Ilpo Leskinen.
Omat muistot on kirjannut Eeva-Liisa Luukkonen
ELÄKELIITON ETELÄ-SAVON PIIRIN JOULULEHTI 2018.

Väinö Valkiaisen navetta 1930-luvulta. Kuva Helena Valkiaisen arkistoista