Liika- ja lisämnimiä

Yksi ehdottoman itäsuomalainen piirre on pääverbiä vahvistavat kuvailevat eli deskriptiiviset verbit kuten istua röllöttää, muata röhnöttää, laoloo loilottaa, juosta jolokottaa ja ulokona vain sattaa lotisoo.

Tällaisia kuvailevia lisäsanoja voidaan käyttää myös asioista ja henkilöistä: pieni pojan tossikka. Joistain ehkä vähän yksinkertaisista henkilöistä, mutta ei aina välttämättä pahassa mielessä, saatettiin sanoa: Röpö-Riikan röllikkä, Tauno-pojan tyllikkä, Elma-tytön ryllikkä.

Henkilön jokin ominaisuus, tapa tai toiminta saattaa antaa aiheen käyttää nimen yhteydessä lisänimeä, jossa voi olla leikillisen pilkallinen sävy: Hirnakka-Ville (erikoinen nauru), Turaparta-Arponen (pitkä ruokkoamaton parta), Lotina-Härkönen (teki hyvää lotinaa eli läskisoosia), Rullikka-Antti (iso, erikoinen hattu päässä), säveltäjä-Ikonen (kulki huuliharppu taskussa soitellen ja laulellen), Jurnikka-Jallu (hiljainen ja juro), Kaivotuvan Alpo (laittoi kylässä ensimmäisenä vesijohdon).

Myös sattumus tai ammatti voi olla syynä lisänimen käyttöön: Laivankaataja-Hämäläinen (kapteenille sattunut pieni haveri vesillä).

Tavallista on käyttää henkilön ammattia tai talonnimeä nimen yhteydessä myös ilman ivaa tai muuta sivumerkitystä: Karvar-Siiskonen, (karvari=nahkojen parkitsija), Nakki-Tatu (kioskinpitäjä, myynnissä myös nakkeja), Munkki-Hilda (teki hyviä munkkeja), Verkko-Pekka (kulki talosta taloon paikaten kalaverkkoja). Komelo-Nestori (tilan nimi), Herrahaan Arttu (tila Herrahaka).

Ei ole myöskään harvinaista, että sukunimi, varsinkin vierasperäinen vääntyy suomalaisempaan muotoon. Armas Fred on kansan suussa ollut aina Rieti Armas. Eivät muutkaan vierasperäiset nimet ole taipuneet kansan suussa oikeaan muotoon: Oivi Bjong sai olla nimeltään Jonki Oti.

Tää o kehitystä

Kyllä se o säpinätä

nykyaja elämä,

hetkennii jos seoroo tätä

piä o iha pyörälä.

Elintasokarusellii

naesettii o lykätty,

uamusila harvat kellii

pitkää, vaek oes tykätty.

Työhö, kottii, sitä rattoo

perree äetit rämpsyttää,

iltapuhteet keittopattoo

uuvuksissa hämmentää.

Perreet o ku piilosila,

tuski tuntoo toesijaa,

vaekeeta o vanhemmila,

raohoo tuoho kaevataa.

Tasa-arvo, että siitä

tarinata keträtää.

Ei se missää kohtuus riitä,

oekeessakkaa näköjää.

Eeva Ikonen

Sota-aikaa lapsen silmin

Miltä sota-aika tuntuu 10-vuotiaan lapsen näkökulmasta, siitä kertoo Eila Luukkonen. Haastattelu on jätetty murreasuiseksi murteen tallentamista varten. Jotta teksti olisi ymmärrettävämpää, puheesta on poistettu ylimääräisiä täytesanoja ja toistoja.

 Juhannukse aika ol sillo ku niitä (=evakkoja) tuli nii hirveesti, hirveesti porukkata tuli, ku siellä Kuartee laiva, Sirkka-niminen laiva oli Kuarteelaisilla, sillä mäntii tuota juhannuskirkkoo ja siintä … rannasta se kävi ottamassa meijä. Se ku ol pikkune laeva ni se piäs siihe lahtee. Se siintä otti meijät. Se näytti hirveen näkösele, mite paljo ihmisiä tulloo jatkuvala syötölä. Ja se oli juhannus.

Ne tuli kirkole lossista yli, tai siin ol tehty nii ku semmone varasilta. Jyväniemen Terholla on ainaki siintä kuvia… Nii Terho on kuolna nyt.

Sitä ei vissiin oikee niiku osana sillo ajatella, sisästäny sitä tapahtumista, että mitä nyt on tapahtuna. Muuta ku se ihmise paljous. Ja sitte ku niitä tuli meillekkii, niitä evakkoja, ne tul lehminee, niil ol´ lehmälauma mukana, ja hevone ja joku sitä ajo sitä hevosta, naiset, ja ne ol meillä yötä. Meill´oli hevostalli, oli tyhjänä, ei ennää olna hevosta, ni siellä oli, ku oli ahos puitu, ni siellä oli ruiskuhilaat viety, taikka ne mitä ne nyt on, ku olista tehtii niitä – kupoja. Ni se ol ihan täynnä se lattia. Äit sano et laskekee lehmät tuonne sisäle. Ni se naine sano et nei oo siitä lähtii ku hyö o, Karjalasta lähtiin n´ei oo yhtää yötä olna sisälä. Et hyö ol lypsänä ne ulokona.

Mut sitä mie sit ihmetelnä jäläkee päi, että mite ne voi olna ne lehmät et niihe ei tulna utaretulehusta. Semmoset pakkaset oli ja ne lypsi siinä meilläkii ja niill´oli reessä separaatit ja ne siinä erotti ne maijot.

Ja ne jatko sitte matkoo vielä Saimaan yli Hurissalole ja Mikkelii. Sielä sit rautatiel, et junalle sit laittovat ne. Et mihi asti ne sit olivat mänössä. Tuota mamma sano vielä et levätkee nyt pitempää, et olokee pitempää. Mut se sano et ei hyö voi olla yhessä kohassa nii pitkää. Et se on jatkuvast mäntävä.

Ja sit oli yks mies jolla oli hevone ja sill ol kuormana, sitä mie en nyt..   mitä sillä oli kuormana, ja tuota, siinä hevosessa oli jotaki semmosta, ett´ sitä ahisti niiku hirveesti. Ni se ihmetytti, ett mite se hevone jakso männä. Nii et ku se henkitti, nii se tuntu et siit´ei tuu mittää. Siintä se lähti Lietvee ylite mänemää Hurissalole ja sieltä Mikkelii sitte. Tää ol vanha mies, jot s´ei olna armeijassa, olna.

Ja sitte tuli, Joutsenosta tuli meile siirtolaiset, jotka oli sieltä siirretty niiku pois. Vielä tähä päivää asti on oltu niihi ihmisii kans yhteyvessä. Ja hää on nyt jo, joka nyt on ennää elossa niistä tyttölöistäkii, ni se on jo tuolla lähempänä yheksöökymmentä.

Näitä oli sitte isä ja äiti ja kolome tyttövä ja nää toi tuota, yks vanhempi tyttö jäi sitte Joutsenoo hoitamaa elukoita kottii, ja lisäks toi vielä, sill´oli sika mukana et se teurasti sen meilä ja semmone kuva jäi miu mielee et se joteki niiku inhottaa vieläki. Seku halakas sen sijan halaki, se otti puukon ja se veti sitä lämmää läskiä ja se söi sitä. Siintä saman tien söi sitä. Ni jotenki tuntu hirvee ilekeeltä. Et tommosia juttuja.

Ja sitte oli yks semmone ku meil´ on vanha navetta siinä näi nikkee niiku tuva eessä ja sitte just etteise kohalta suoraa ku mäntii ulos ni siinä naveta piässä oli vessa. Ja tuota – se oli sitte talavisovan aikoo, mamma sano et hää ku lähti yölä, häne pit lähtee mänemää vessaa, no hää lähti yöpaitasillaa paljai jaloin, ja tuumas et kyll´ hää sen reissun kerkii tekemää paljai jalonkii, ei panna kenkiä jalakaa. Hää ku tulloo keskele pihhoo ni kahta puole ruppee tulemaa sotapoikia. Ne ol johoki vartioo mänössä siintä. Ne tuli täältä Kapasuaresta. Tulivat jostaki sieltä mehtiä.. iha suoraa siitä meijä pello yli ja, sano, hää jäi niihe keskele ja ku varpaat meinoo paleltua ja ku pojat kyselöö että onks tästä näkynä kettää mänevä, mänijöitä, et onks toiset pojat tulleet, ni sano varpaat meinas palentua.

Ja joka ilta jos kuulu vähänkää lentokonnee iäntä, tervapaperit ikkunaa, valoa ei soana näkyvä, mittää ei soana valova näkyä ulokopuolele. Ja sit oli jos tuota lentokoneita tulloo, et nii ku pommitusta varte isompi karja, ni sillo ei soa jiähä sisäle. Et pittää männä piiloo. No se ol semmone päivä et mammala ol leipätaikina vielä ja se ol alustana sen ja uuni ol lämpiämässä ja just ne männöö Mikkeliä pommittammaa sillon. Et se tuli se lauma siinä. No tietysti myö lähettii karkuu tuvasta, lakanat korvissa mäntii sen maitokopi tuole puolele ja siihe kallio juurele mehtää piiloo.

Ja Koso… tää Astan setä, ol tulna lomale. Ja meil ol postinhakupaikka, mistä käyvä postila, ni Arvo ol tulna postile sitte ja hää tuumas et hää ku on nyt lomala ni hää lähtöö käymää postila ja kahtomassa nuapurloi. Ei olna kettää, uunissa tuli, leipätaikina penkilä, ei ihmisiä näy missää. Sano, sit hää rupes seurailemaa ni hää näki ku jälet mäni sinne mehtää päi. Tuli siihe maitokopi kohale tiepuolee huutamaa et missä työ ootte, et tulukee pois. Jotta tommosia muistoja sielä on.

Ja se jytinä, ku ne pommitti, se kuulu jatkuvasti, et se ol semmone peleko. … Ne sano et ku ne mäni Mikkeliä pommittammaa, ni ne puotti niitä (pommeja) aina matkala, ne sai kevenemmää, et pääsööt kovemmi mänemää. Mut se ol semmone jurritus, sen sai arvata, et nyt mänöö pommitus kone.. Et se ol semmone pahaiänine jurritus oli, et ku ne hiljaa ajo. Terhoha huasto sitä usseemminki. (että heidän pellolle oli pudonnut pommi). 

Eila Luukkosen (synt. 1930) haastattelusta 29.9.2016

Kirsti Lähdesmäki