Sahatukkien kuljetusta yli sata vuotta sitten

Puumala-lehden artikkelissa 31.5.1956 on muisteltu sahatukkien kuljetusta Puumalan alueella tuolloin yli 50 vuotta sitten, eli nyt jo yli 100 vuotta sitten: 

 

Sahatukkien kuljetuksessa on vuosien mittaan edetty melkoisin askelin. Se mikä ennen tapahtui ihmis- ja hevosvoimaa käyttäen, tapahtuu nyt höyry- ja moottorihinaajien avulla tai autokuljetuksina.

Katselemme neiti Helmi Väntin kuva-albumista kuvaa ns. hevoskierrosta. Kuvassa on tukkilautan hinaajina sekä ihmis- että hevosvoima ja tapahtumapaikka Puumalan virta.

Tukeista ja pienemmästä puutavarasta valmistettiin ns. pontu eli lautta. Sen keskellä oli pystysuora akseli, josta lähti vaakasuoraan vetotangot. Ponttuuta soudettiin kulkusuuntaan noin puolen kilometrin verran, ankkuri vaijereineen laskettiin pohjaan. Ponttuun jälkipäähän oli kiinnitetty ns. rinkilautta, joukko tukkeja puomin ympäröimänä. Tästä johti köysi ponttuun pystyakselille, jota hevonen, joskus kaksikin tai puolenkymmentä miestä pyöritti. Köysi kiertyi akselin ympärille ja lautta läheni vähitellen ponttuuta. Ponttuun päälle oli rakennettu laudoista vaja, asuinsuoja miehistölle ja hevosellekin.

Tuulisena aikana lautta oli vietävä tuulensuojaan jonnekin lahden poukamaan odottamaan suotuisampaa säätä, jolloin kiertoa taas jatkettiin. Näin kuljetettiin tukkeja Rovolle, josta ne siirrettiin Kymijokeen ja edelleen merenrantaan. Osa tukeista tuotiin myös omalle sahalle Miettulanlahteen, josta ne laudoiksi ja lankuiksi sahattuina lähetettiin maailmanmarkkinoille.

Myöhäisemmässä vaiheessa tuli m/s Kallavesi, joka rupesi hinaamaan lauttoja, ja ponttuun käyttö vähitellen loppui. M/s Kallavesi oli sikäli ihmeellinen, että sen rungon keskikohdalla ulkopuolella oli potkurin asemesta siivet, jotka kuljettivat laivaa eteenpäin.

(Erkki Nurmisen keräämästä aineistosta.)

Tukkilautan kuljetusta Puumalansalmessa 26.7.2014. Apuvene juuri korjaamassa irtoamassa olevaa tukkinippua.

Muistelu ensimmäisistä laivoista Puumalassa

Vanha setä muistelee ensimmäisiä näkemiään laivoja Saimaalla n. 65 vuotta sitten eli n. 1890-luvulta: 

Lapsuusvuosinani ensimmäinen näkemäni laiva oli Pontua-niminen ja sitten seurasivat Lahti, Sipi, Palja, Ikola, Viri, Ystävä ja myöhemmin Tuuva, Hellu, Sotka, Uhri ja Kallavesi, jota viimeksi mainittua sanottiin siivekkääksi, sen kupeella oli siipipyörät, jotka sitä kuljettivat. Kaikki nämä laivat olivat pikkulaivoja ilman vakituista linjaa, ja kuljettivat lauantaisin ja sunnuntaisin kirkkoväkeä pitäjän eri kulmilta ja suorittivat tilausajoja.

Joensuusta ja Kuopiosta liikennöi silloiseen Pietariin isoja laivoja, jotka poikkesivat kirkonkylän laiturissa ja muissakin välilaitureissa pitäjässämme. Näistä laivoista muistuvat mieleen Tonjua, Karjala, Konkordia, Ainamo, Otava, Ilmari ja Salama. Kaksi viimemainittua ajoivat yhteen Luukkolan salmessa Saimaan suulla sillä seurauksella, että Salama upposi.

1900-luvun ensi vuosikymmenellä perustettiin Puumalaan oma laivayhtiö, jolla oli hallussaan kaksi laivaa, Puumala ja Puumala II (Ukko-Puumala ja Akka-Puumala). Näistä on olemassa laulukin: Puumala II kun Lappeesta lähti, niin kapteeni kelloa soitti…

Nämä laivat välittivät säännöllistä liikennettä Puumalasta Lappeenrantaan ja Mikkeliin. Myöhemmin yhtiö hajosi ja laivat myytiin muualle. Puumala II palasi kuitenkin Puumalaan takaisin. Eero Torniainen Lintusalosta osti laivan, ja se tunnettiin Vesibussi-nimellä. Isoja hinaajia oli myös liikkeellä. Muistan sellaiset nimet kuin Ahti, Rauha ja Papageno. Nämä hinasivat pitkiä lotjaroikkia ylävesistä Lappeenrantaan kanavalle ja suuria tukkilauttoja ala-Saimaan sahoille.

Tuurilaivoista muistan tapauksen, kun Kuopiosta saapui Otava kirkonkylän laituriin. Laivasta hyppäsi italialainen ukko. Hänellä oli posetiivi ja marakatti. Ukko soitti posetiivia ja marakatti tarjosi onnenlehtiä. Sellaista otusta me pikkupojat emme ennen olleet nähneet emmekä osanneet sellaista maailmassa edes kuvitella olevankaan. Mutta eikös samassa laiturille tulla pyyhältänyt kauppias ukko Mutikainen, joka vihaisena tönäisi posetiivaria ja sanoi: -Kenen luvalla sinä olet tullut minun laiturilleni sitä toosaasi vinguttamaan? Kauppias ajoi ukon pois meidän poikien mieliharmiksi. 

Ahti oli vahva hinaaja. Se poltti 25 syltä (100 mᶾ) halkoja vuorokaudessa, mutta kyllä sillä oli voimaakin. Se hinasi mm. niin pitkiä lotjaroikkia, ettei viimeisen lotjan miehet enää nähneet, missä Ahti meni. Sen vuoksi he joutuivat vastaantulevilta laivoilta kyselemään, missä se Ahti tuli heitä vastaan. Kerran Kallavesi-laiva hinasi tukkilauttaa Miettulan sahalle ja huudatti pitkän huudon Koskenselällä. Rannalla katselevat sahamiehet silloin tuumimaan, että se huutaa: Maijalienaaa… Konemestarilla oli rannalla Maijaleena-niminen mielitietty.

Aino-nimiseen laivaan liittyy jännittävä lapsuudenmuisto. Meidän piti kotoa lähettää jotakin painavaa tavaraa kirkolle, ja kun meillä ei ollut laituria, kuljetettiin tavarat rantakalliolle. Tästä piti sitten soutaa laivareitille ja antaa laivalle merkki liinalla, jonka olimme varta vasten mukaan ottaneet. Vastatervatulla veneellä lähdimme vanhin veljeni ja minä laivaväylälle. Minä istuin pelokkaana veneen perässä.

Eipä aikaakaan kun alkoi kuulua kova kohina ja kohta ilmestyi näköpiiriin iso, komea, valkoinen laiva, jonka veroista en ollut aavistanut olevan olemassakaan. Vesi kuohui sen keulan edessä, kun se tulla porhalsi meitä kohti. 

Veljeni vilkutti liinalla, laiva hiljensi vauhtia ja lopuksi pysähtyi kokonaan. Veljeni sousi veneen laivan viereen ja toimitti asiansa yläkannella seisovalle komealle valkolakkiselle kapteenille. Muutkin laivassa olijat näyttivät niin herraskaisilta, sillä kaikilla oli pyhävaatteet päällä ja oikein kaulukset kaulassa. Minua pelotti niin, että ihan värisin, mitä tästä oikein tuleman pitää. Viimein kapteeni sanoi: -Joo, kyllä me otamme ne tavarat, mutta tulkaa pojat laivaan ja annatte sitten tavarat sisään. Kun minä vähän kuhnastelin, sanoi kapteeni: -No, poika, laivaan vaan. Nythän minulle hirmu alkoi, kun se laiva oli niin sanomattoman upea ja se kapteeni niin komea valkoisessa hatussaan, ihan kuin joku yli-ihminen, ja matkustajat pyhävaatteissaan. Ja minä kun muistin, että minun pöksyjeni takapuolet olivat ihan halki ja sieltä paljaat pakarat, auringonpolttamat, vain paistoivat. Kun minuun ei kumminkaan kukaan kiinnittänyt sen kummempaa huomiota, pääsi minulta helpotuksen huokaus. 

Laiva ajoi rantaan, tavarat nostettiin laivaan, ja kohisten kääntyi alus kirkolle päin.

Rannalle oli saapunut pari piikatyttöä, jotka nauraa kikattivat nähdessään rikkinäiset housuni, mutta minähän olin ylpeä, olinhan ajanut niin suuressa laivassa ja niin hienossa seurassa.

 (9.2.1956, Puumala-lehti no. 6 )

Kansipojasta kippariksi

Nestori Vehassalo syntyi 13.6.1907 Puumalan Miettulassa Litomon talossa. Vuonna 1917 perhe muutti kirkonkylään. Pari vuotta myöhemmin isä rakensi oman talon Makkosenlahteen, jossa vanhempien lisäksi asui viisi lasta. Keskenkasvuisena poikasena Nestori vietti kesäisin aikaansa muiden poikien kanssa satamassa, johon ohikulkevat laivat pysähtyivät täyttämään halkovarastojaan. Halkojen kantaminen oli poikien mielipuuhaa, sillä silloin tällöin tipahti kouraan 20-markkanen karkkirahaksi.

 

Nestorin isä hoiteli satamassa laivaushommia ja kuljetti lotjalla halkoja lähiseuduilta laivarantaan. Nestorikin pääsi joskus isän mukana laiva- ja lotjamatkoille. Ensimmäisen laivamatkan hän teki kymmenvuotiaana Pietariin, seuraavana kesänä hän oli mukana enonsa kanssa Viipurissa. Lastina olivat halot. Saimaan kanavassa liikkuminen oli hankalaa. Läpikulku saattoi kestää jopa kolme vuorokautta. Paikoin lotjia vedettiin miesvoimin, joskus oli apuna hevonen.

Vuonna 1921 Nestori pestautui kansimieheksi kauppias Montosen matkustaja-alukseen. Seuraavana vuonna hän lähti töihin Hankalahden sahalle Joutsenoon ja palasi sieltä takaisin Puumalaan kolmen vuoden kuluttua. Ei oikein tullut tutuksi olla töissä jämtisti kellon mukaan, vapaaseen työrytmiin kun oli Puumalassa tottunut. Täällä hän sai töitä Enso-Gutzeitilta. 

Talvella Nestori toimi jakomiehenä, kesällä hinaushommissa. Myöhemmin Nestorista tehtiin metsätyönjohtaja ja laivan kippari. Ensimmäinen päällikkyys oli m/s Svealla sen jälkeen, kun oli ensin ollut vuoden perämiehenä.

Radiolaitteista hinaajilla ei ollut tietoakaan – ei liioin valoista. Säätiedot hoidettiin näppituntumalla, mutta homma kuitenkin toimi. Toisinaan saatettiin vähän kolhaista toista laivaa tai ajaa karauttaa kivelle, mutta puu kulki. Ei Nestori laivoja upottanut. Laivoissa oli sentään kartat. Laivat olivat höyrylaivoja, haloilla lämmitettävät. Nykyisissä laivoissa ei puuta käytetä edes saunan kiukaaseen.

Ruuat laittoi laivan emäntä, ruokatavarat hankittiin matkan aikana kyliltä. Vapaalöysissä olijat soutelivat kapeikkopaikoissa ostamassa maitoa ja muuta tarvittavaa maalaistaloista. Pula-aikana ruuan saanti tuotti vaikeuksia, mutta aina sentään jotain löytyi.

Entisaikaan laivatöitä tehtiin 24 tuntia vuorokaudessa eivätkä laivamiesten olot kovin häävejä muutenkaan olleet. Monta miestä nukkui samassa kämpässä eikä vapaapäiviä juuri ollut. Vasta sodan jälkeen laivamiesten olot muuttuivat, työpäivät lyhenivät ja vapaa-aika tuli säännölliseksi. Nykyisen (vuonna 1977) laivamiehen työ on täysin erilaista kuin silloin. On radiopuhelimet, väyliä on oikaistu ja valaistu. Aikoinaan ajettiin vain pelkkien laivassa olevien öljyvalojen turvin.

Nestori muistaa hupaisiakin tarinoita nuoruudestaan: ”Pula-aikana hinattiin Paasiselällä lauttaa. Yöllä kuulin laivan viereltä puhetta. Kaksi miestä oli soutanut laivan viereen kauppaamaan voita. Toki sitä tarvittiin. Miehet siitä kysymään eikö saisi olla myös pullotettua voita. Kauppa tehtiin siitäkin ja niin siirtyi pontikkapullo voipaketin mukana laivaan. Kauppaa oli kaikenlaista”.

Muistuupa Nestorin mieleen myös nuoruusajat, jolloin urheiluseura Riuskan mukana käytiin kylillä kilpailemassa. Kerran mentiin pienellä laivalla Kukonharjuun kilpailemaan. Kilpailujen aikana vanhemmanpuoleinen kippari ja konemestari maistelivat talon tarjoamia väkeviä. Paluumatkalla kippari alkoi opettavaisesti selitellä, että näillä paikoin on vedessä kivi. Ja kuinka ollakaan samassa laiva karahti kivelle. Pojat saivat laivan nostettua kiveltä ja matka saattoi jatkua. Puumalaan tultaessa kippari komensi pakittamaan, mutta kestityksen ansiosta käsky ei tehonnut ja laiva ajoi päin rantaa. Siihen sen pojat jättivät, vetäkööt pois ne, jotka sen sinne saivatkin.

Koottu Puumala-lehden haastatteluista 9.6.1977 ja 8.4.1982