Hiisi ja muut pahat

Monien vuorten ja mäkien nimi on hiisi-alkuinen. Hiisi on alkuaan merkinnyt ´kalmistoa´ tai ´palvontapaikkaa´. Myöhemmin, varsinkin Länsi-Suomessa, hiisi yhdistyi tarinoiden jättiläisiin. Itä-Suomessa ja siten myös Puumalassa sen sijaan hiisi alkoi merkitä paholaista, pahaa henkiolentoa. Hiisi-, Hiis, Hiien-, Hiijen-, Hiiden-alkuiset paikannimet selittyvät siis hieman eri tavoin riippuen siitä, missä päin Suomea paikka sijaitsee ja minkä ikäinen nimi on. Puumalassa on tällaisia paikkoja melko paljon: mm. Hiisvuori, Hiidenkallio, Hiienvuori, Hiisniemi. Hiisi-paikkoihin liittyy myös kokonpolttoa, kokkoa on poltettu haudoilla.

Lintusalossa on esim. Koukhiidenvuoret. Nimi sisältää oikeastaan kaksi pahaa oliota merkitsevää sanaa. Suomen murteissa kouko on mm. ´paha, kelvoton olio´, ehkä myös ´paha haltija´. Se on myös suden ja karhun kiertoilmaus; ´aave, kummitus´. Vuorilla on majaillut siis kouko eli hiisi.

Myös Ukon-alkuiset nimet saattavat sisältää pakanallisen sakraalisen merkityksen.

Pirunluola, -kirkko, -vuori jne -nimiä on yleensä annettu ympäristöstään erottuville paikoille, varsinkin jyrkkärinteisille mäille, vuorille, luolille. Paikkojen syntyä selittämään on tavallisesti nimeen kiinnitetty jokin yliluonnollinen olento, pirun lisäksi esim. jättiläinen. Pirunvuoret ovat saattaneet olla pyhiä paikkoja pakanallisella ajalla ja kristinuskon tultua ne haluttiin osoittaa pahan paholaisen hallitsemiksi paikoiksi. (Sorvali)

Ryhälässä on valtava vuori nimeltään Pirunkirkko. Vuoressa on monta onkaloa ja yksi luola on pari vuotta sitten romahtanut kasaan. Vapaussodan aikana muutama mies piiloutui luoliin, he kaivoivat kuopan ja kävivät lähitalosta hakemassa ruokaa. 1950-luvulla lapset kävivät etsimässä sieltä aarretta, kun kerrottiin, että isonvihan aikana sinne olisi kätketty kaikki kylän arvoesineet. (Terttu Hakulinen)

Poppanavuoret: Poppana ja pohu tarkoittavat ´popparia, taikuria, poppamiestä´. Ja popata on ´tehdä taikoja, lukea loitsuja´. Myös poppo on noita ja poppu ´taikatemppu, taikakeino´. ”Poppaukseeha se vissii liittyy, jottai noituutta se o, hyvähä sielä vuorila konstia ol tehhä, kyl ol rauha muassa”. (Sorvali)

Lähteinä Ritva Sorvalin pro gradu -tutkielma sekä Suomalainen paikannimikirja)

Pieni Hakolahti. Puumala

 

Leukoinsalmen nimestä

Puumala-lehdessä on vuoden 1970 maaliskuussa käyty keskustelua Leukoinsalmen nimestä. Salmen nimi oli Sitkoinleuvoin salmi ja kunnanhallitus oli antanut matkailulautakunnan tehtäväksi keksiä salmelle uusi nimi. TVH ja maaherra Kiukas olivat olleet sitä mieltä, että nimi on liian pitkä ja vaikeasti ymmärrettävä.

Samaisen lehden maaliskuun yhdessä kirjoituksessa professori Pekka Lappalainen selvittää sanan alkuperää: ”Salmen rannat kuuluivat Savon vanhimmassa verolle panossa ja maantarkastuksessa v. 1561 Pekka Kituisen 7 veromarkan jättitiluksiin. Kituiset olivat asuneet pelloillaan maakirjojen alusta asti eli vuodesta 1561 lähtien. Heidän maaluettelossaan nimi esiintyy muodossa Sijanleuanmaa, Sijanleuan salmi. Kantasana, josta nimi on lähtöisin, lienee ikivanha kantajääskeläinen Sianleuan tai sianleukaisen suku, joka lienee vallannut maat ennen Kituisia”.

Toisessa kirjoituksessa samassa lehdessä nimimerkki ”Leukoinsalmi nimeksi” siteeraa paikkakunnalla eläneen vanhaisännän Kusti Viisasen kertomaa: ” Nykyisen kanavan kohdalla on ollut vähäinen puro, joka matalanveden aikaan on ollut kuiva. Veneet on täytynyt vetää teloja myöten kannaksen yli. Tällä kohtaa rannalla on ollut luonnonkivi, joka on muistuttanut sianleukoja. Tästä nimi sianleuat.

Savolaisen murteen mukaan sana on muuttunut monikkomuotoon Sikkoinleuat. Mainittu kivi on kanavaa rakennettaessa räjäytetty ja palaset ladottu kanavan reunoille….. Rohkenen ehdottaa nimeksi Leukoinsalmea, jota nimeä on käytetty ainakin yhden vanhemman sukupolven ajan. Nykyinen Sikkoinleukoinsalmi on tullut käyttöön Viljakansaaren tien tekovaiheen aikana.”

Tuntematon kirjoittaja kirjoittaa puolestaan näin: ”Jo 60 vuotta on kanavan nimenä ollut Leukoin kanava tai Leukoin salmi. ”Sijan leuat” on nimestä karisseet pois. Sitkoinleukoin-nimeä emme ole koskaan kuulleet ennen kuin sillan tekovaiheessa ja lehdissä.”

Nimimerkki H.S. selvittää sitkoi-sanan merkitystä: ”Sitkoimet olivat sellaisia keppejä tai lehteviä oksia, joita käytettiin kylvömerkkeinä. Näin merkittiin, mikä ala on kylvetty, mikä kylvämättä. Samoin oli tapana vesiteillä, kun valtion käyttämät viitat vielä puuttuivat. Silloin kepeillä merkittiin vaaralliset karikot, joita saattoi kapeissa salmipaikoissa olla runsaastikin. Näin oli myös Leukoin salmessa. … Sitkoimet olivat merkkejä sekä maalla että vesillä. Se on vanha kansanomainen nimitys ja säilynyt vuosia sellaisena.”

Nykyiset viljakansaarelaiset muistavat, että noita kylvömerkkejä on käytetty ainakin vielä 1950-luvulla. Merkkejä on nimitetty piipoksi, mutta vanhemmat ihmiset käyttivät vielä tuolloin sanaa sitkain. Näyttäisi ilmeiseltä, että jos kerran sianleuoilta näyttävä kivi on hävitetty, ei jälkipolvi ole enää ymmärtänyt, miksi paikkaa nimitetään Sikkoinleuaksi. Sitkain on ollut tuolloin tutumpi sana, joten voisi olla ihan mahdollista, että nimi olisi siksi vääntynyt muotoon Sitkoinleukainsalmi.

Nykynimestä on tiputettu pois niin siat kuin sitkaimetkin.

Tarina ja balladi Liittokivestä

Liittokivi

Suur-Saimaan alueella Mikkeli-Lappeenranta-laivareitin varrella on yksinäinen kallioluoto, Liittokivi, kuin virstanpylväänä Saimaan purjehtijoille. Savitaipaleen, Taipalsaaren ja Puumalan kuntien rajat kohtaavat tällä kivellä. Myös Mikkelin ja Kymen läänin rajat kulkevat kiven läheisyydessä. 

Tällä merkkipaalulla on myös historiallista taustaa, sillä kun Venäjän ja Ruotsi-Suomen välillä solmittiin Turun rauha 1743, valtakuntien välinen raja määrättiin kulkemaan ylös Kymijokea Mäntyharjulle, josta se vedettiin nykyisen Ristiinan kunnan halki itä-kaakko-suunnassa Liiansaaren rantaviivaa pitkin ja edelleen Liittokiven kautta Patasalmeen, josta Käkövettä myöten Kylliöjärven saaren eteläpuolitse Vuolteensalmen kautta Ummistonvedelle ja edelleen Savonlinnan suuntaan. Väitetään, että kivestä olisi joskus löytynyt myös silloisen rajan merkit kallioon hakattuina.

Mikkeliläinen nyt jo eläkkeellä oleva satamakapteeni Hyyryläinen on kertonut, että hän noin 60 vuotta sitten kuuli eräältä 86-vuotiaalta vanhukselta ensi kerran tarinan Liittokivestä. Tämä puolestaan oli kuullut sen äidiltään, joten tarulle kertyy jo näin laskien ikää parisataa vuotta.

Näin se kuuluu: ”Tiedätkös sinä poika, että sille kivelle on päättynyt kahden nuoren ihmisen ikä? Tytär oli Suomenniemeltä ja poika Puumalan saaristosta. Tätä kiveä he käyttivät salaisena kohtauspaikkanaan, koska vanhemmat ja sukulaiset eivät olisi sallineet heidän tavata toisiaan. Mutta nuori lempi ei kielloista välittänyt. Taas kerran luodolla ollessaan heidät yllätti myrsky, joka vei heidän veneensä. Sieltä heidät sitten löydettiin menehtyneinä, sillä paikka oli syrjäinen. Ei ollut vesillä liikkuvia, ja lähimpään asumukseen oli matkaa 15-20 kilometriä.

Tällä tarinalla, kuten muillakin samankaltaisilla, on useampia versioita, joista eräs on luettavissa Linna ja maakunta –kirjasta.

Balladi Liittokivestä

sanat: Antti Lankinen

sävel: Rauno Lehtinen

On Saimaan aavan keskellä tuo luoto kivinen

sen valtakuntain kruunut peittää pintaa.

Mutt´ ammoin, kertoo taru kansan suussa kulkenut,

se perinyt on katkerata hintaa.

Nuor neito hämäläinen ja poika Karjalan

sen suojas ain´ toisiansa lempi,

kun julma riita heimojen tuo iänikuinen

sai tyhjäks haaveen nuorten ihmisten.

Taas kerran lempiväiset kohtas luodolla

jäi kauas kummallakin oma ranta.

He haaveiluunsa vaipuneina kaiken unhoitti

vain muistain nuoren rakkautensa.

Mut myrsky nous, venehensä kauas karkoitti

ne tuulen myötä luotans pois kulki.

Jäi luodolle he syleilyynsä vaipuneina näin,

ja viimein kuolossa he silmät sulki.

Julkaistu Puumala-lehdessä 7.9.1967

Tallentanut Erkki Nurminen

Kuva Marja Kiljusen arkisto 

Lintusalon Nestorinrannassa on laulettu kesällä 2012 uutta balladia Liittokivestä.