Ei ennen työttömyyttä

Emil Härköstä (s. 1889) on haastateltu Puumala-lehteen vuonna 1976. Pieni välähdys siitä, millaista elämä oli yli 100 vuotta sitten:

Minun lapsuudessani kaikki olivat tyytyväisiä, elintason kohoamisen myötä tyytymättömyys on lisääntynyt. Silti on hyvä, että elintaso nyt on näin korkeaIIa, sanoo Emil Härkönen 87-vuotias pirteä vanhus.

Honkaniemen tila Saunakankaalla oli Ruotsinvallan aikainen sotilasvirkatalo eli puustelli. Talo on kolmen huoneen ja keittiön ja tuvan käsittävä rakennus. Tuvan koko on melkoinen, 8.60 leveä ja 8.40 metriä pitkä. Emil Härkösen mukaan tila on ollut Härkösten asuttama vuodesta 1888 asti. Vuokraa maksettiin entisaikaan vuosittain 18 hehtoa eri viljalajeina ja nämä tuli hevosilla viedä Ristiinaan viljavarastoon.

Emil Härkösen isä oli ostanut tilaan 50-vuotisen vuokraoikeuden. Se oli ikävää aikaa, kun piti tavallaan elää loisena eikä tiennyt milloin talosta oli lähdettävä.

Valtio ei vaatinut talon korjaamista, tila alkoi vähitellen rappeutua. Vuonna 1929 tehtiin sopimus tilasta. Kaikki hinnoiteltiin tarkkaan. Esimerkiksi kaikki puut metsässä laskettiin kappaleittain. Vasta 1933 päästiin kauppahinnasta yksimielisyyteen. Tila jaettiin kuuteen osaan, Honkaniemi jäi kantatilaksi. Nämä sivutilat eli torpat joutuivat maksamaan kantatilalle vuokraa siten, että kahdesta torpasta oltiin hevosella töissä, yhdestä torpasta jalkamies päivän viikossa. Kesällä tuli joka torpasta olla mies viikon heinällä sekä jonkin aikaa rukiinleikkuussa ja ahoksen puinnissa. Rantatilan tuli pitää torpat kunnossa.

Työttömyyttä ei Emil Härkösen lapsuuden aikaan ollut. Miehet saivat 50 penniä palkkaa päivässä sekä talon ruoan ja työvaatteet. Myöhemmin he saivat vuosisadan vaihteen tienoilla jo 20 markkaa kuukaudessa.

Kyllä ne ajat paljon nykyisestä poikkesivat. Pullaa esimerkiksi tehtiin vain juhannukseksi ja jouluksi tai silloin, jos eukot lapsia tekivät.

Emil Härkönen syntyi Honkaniemessä 1889. Ensin hän kävi kiertokoulua, sitten kansakoulun ja rippikoulun ja vuosina 1908-1909 Otavassa kansanopiston. Loppuaika opiskeltiinkin sitten maailman kiertokoulua.

Naimisiin Emil meni naapurin tytön kanssa 1914, lapsia syntyi kaikkiaan seitsemän, kolme poikaa ja neljä tyttöä.

Viimeisten vuosien rakkain ajanviete oli lukeminen. Mielikirjoja olivat uskonnolliset teokset sekä tosi tapahtumiin perustuvat kertomukset. Myös lehdet luettiin takkaan, olihan Emil aikanaan mukana myös kunnalliselämässä, mm. kahdeksan vuotta kunnanhallituksen puheenjohtajana.

Mikä oli Emil Härkösen tyytyväisen ja pitkän elämän salaisuus: Paljon raskasta työtä ja rasvaista läskiä, siinähän se. (Puumala-lehti no. 15. 1976)

Kyntötöitä 1900-luvun alkupuolella. Taina Puttosen albumista.

Sota-aikaa lapsen silmin

Miltä sota-aika tuntuu 10-vuotiaan lapsen näkökulmasta, siitä kertoo Eila Luukkonen. Haastattelu on jätetty murreasuiseksi murteen tallentamista varten. Jotta teksti olisi ymmärrettävämpää, puheesta on poistettu ylimääräisiä täytesanoja ja toistoja.

 Juhannukse aika ol sillo ku niitä (=evakkoja) tuli nii hirveesti, hirveesti porukkata tuli, ku siellä Kuartee laiva, Sirkka-niminen laiva oli Kuarteelaisilla, sillä mäntii tuota juhannuskirkkoo ja siintä … rannasta se kävi ottamassa meijä. Se ku ol pikkune laeva ni se piäs siihe lahtee. Se siintä otti meijät. Se näytti hirveen näkösele, mite paljo ihmisiä tulloo jatkuvala syötölä. Ja se oli juhannus.

Ne tuli kirkole lossista yli, tai siin ol tehty nii ku semmone varasilta. Jyväniemen Terholla on ainaki siintä kuvia… Nii Terho on kuolna nyt.

Sitä ei vissiin oikee niiku osana sillo ajatella, sisästäny sitä tapahtumista, että mitä nyt on tapahtuna. Muuta ku se ihmise paljous. Ja sitte ku niitä tuli meillekkii, niitä evakkoja, ne tul lehminee, niil ol´ lehmälauma mukana, ja hevone ja joku sitä ajo sitä hevosta, naiset, ja ne ol meillä yötä. Meill´oli hevostalli, oli tyhjänä, ei ennää olna hevosta, ni siellä oli, ku oli ahos puitu, ni siellä oli ruiskuhilaat viety, taikka ne mitä ne nyt on, ku olista tehtii niitä – kupoja. Ni se ol ihan täynnä se lattia. Äit sano et laskekee lehmät tuonne sisäle. Ni se naine sano et nei oo siitä lähtii ku hyö o, Karjalasta lähtiin n´ei oo yhtää yötä olna sisälä. Et hyö ol lypsänä ne ulokona.

Mut sitä mie sit ihmetelnä jäläkee päi, että mite ne voi olna ne lehmät et niihe ei tulna utaretulehusta. Semmoset pakkaset oli ja ne lypsi siinä meilläkii ja niill´oli reessä separaatit ja ne siinä erotti ne maijot.

Ja ne jatko sitte matkoo vielä Saimaan yli Hurissalole ja Mikkelii. Sielä sit rautatiel, et junalle sit laittovat ne. Et mihi asti ne sit olivat mänössä. Tuota mamma sano vielä et levätkee nyt pitempää, et olokee pitempää. Mut se sano et ei hyö voi olla yhessä kohassa nii pitkää. Et se on jatkuvast mäntävä.

Ja sit oli yks mies jolla oli hevone ja sill ol kuormana, sitä mie en nyt..   mitä sillä oli kuormana, ja tuota, siinä hevosessa oli jotaki semmosta, ett´ sitä ahisti niiku hirveesti. Ni se ihmetytti, ett mite se hevone jakso männä. Nii et ku se henkitti, nii se tuntu et siit´ei tuu mittää. Siintä se lähti Lietvee ylite mänemää Hurissalole ja sieltä Mikkelii sitte. Tää ol vanha mies, jot s´ei olna armeijassa, olna.

Ja sitte tuli, Joutsenosta tuli meile siirtolaiset, jotka oli sieltä siirretty niiku pois. Vielä tähä päivää asti on oltu niihi ihmisii kans yhteyvessä. Ja hää on nyt jo, joka nyt on ennää elossa niistä tyttölöistäkii, ni se on jo tuolla lähempänä yheksöökymmentä.

Näitä oli sitte isä ja äiti ja kolome tyttövä ja nää toi tuota, yks vanhempi tyttö jäi sitte Joutsenoo hoitamaa elukoita kottii, ja lisäks toi vielä, sill´oli sika mukana et se teurasti sen meilä ja semmone kuva jäi miu mielee et se joteki niiku inhottaa vieläki. Seku halakas sen sijan halaki, se otti puukon ja se veti sitä lämmää läskiä ja se söi sitä. Siintä saman tien söi sitä. Ni jotenki tuntu hirvee ilekeeltä. Et tommosia juttuja.

Ja sitte oli yks semmone ku meil´ on vanha navetta siinä näi nikkee niiku tuva eessä ja sitte just etteise kohalta suoraa ku mäntii ulos ni siinä naveta piässä oli vessa. Ja tuota – se oli sitte talavisovan aikoo, mamma sano et hää ku lähti yölä, häne pit lähtee mänemää vessaa, no hää lähti yöpaitasillaa paljai jaloin, ja tuumas et kyll´ hää sen reissun kerkii tekemää paljai jalonkii, ei panna kenkiä jalakaa. Hää ku tulloo keskele pihhoo ni kahta puole ruppee tulemaa sotapoikia. Ne ol johoki vartioo mänössä siintä. Ne tuli täältä Kapasuaresta. Tulivat jostaki sieltä mehtiä.. iha suoraa siitä meijä pello yli ja, sano, hää jäi niihe keskele ja ku varpaat meinoo paleltua ja ku pojat kyselöö että onks tästä näkynä kettää mänevä, mänijöitä, et onks toiset pojat tulleet, ni sano varpaat meinas palentua.

Ja joka ilta jos kuulu vähänkää lentokonnee iäntä, tervapaperit ikkunaa, valoa ei soana näkyvä, mittää ei soana valova näkyä ulokopuolele. Ja sit oli jos tuota lentokoneita tulloo, et nii ku pommitusta varte isompi karja, ni sillo ei soa jiähä sisäle. Et pittää männä piiloo. No se ol semmone päivä et mammala ol leipätaikina vielä ja se ol alustana sen ja uuni ol lämpiämässä ja just ne männöö Mikkeliä pommittammaa sillon. Et se tuli se lauma siinä. No tietysti myö lähettii karkuu tuvasta, lakanat korvissa mäntii sen maitokopi tuole puolele ja siihe kallio juurele mehtää piiloo.

Ja Koso… tää Astan setä, ol tulna lomale. Ja meil ol postinhakupaikka, mistä käyvä postila, ni Arvo ol tulna postile sitte ja hää tuumas et hää ku on nyt lomala ni hää lähtöö käymää postila ja kahtomassa nuapurloi. Ei olna kettää, uunissa tuli, leipätaikina penkilä, ei ihmisiä näy missää. Sano, sit hää rupes seurailemaa ni hää näki ku jälet mäni sinne mehtää päi. Tuli siihe maitokopi kohale tiepuolee huutamaa et missä työ ootte, et tulukee pois. Jotta tommosia muistoja sielä on.

Ja se jytinä, ku ne pommitti, se kuulu jatkuvasti, et se ol semmone peleko. … Ne sano et ku ne mäni Mikkeliä pommittammaa, ni ne puotti niitä (pommeja) aina matkala, ne sai kevenemmää, et pääsööt kovemmi mänemää. Mut se ol semmone jurritus, sen sai arvata, et nyt mänöö pommitus kone.. Et se ol semmone pahaiänine jurritus oli, et ku ne hiljaa ajo. Terhoha huasto sitä usseemminki. (että heidän pellolle oli pudonnut pommi). 

Eila Luukkosen (synt. 1930) haastattelusta 29.9.2016

Kirsti Lähdesmäki 

Puumalan Vesitehdas

Bruno ja Emilia Raunio muuttivat vuonna 1921 perheineen taloon, joka on nykyään tunnettu Kahvila Soroppina, sitä ennen Ilkan Pentin kauppana, nykyinen osoite Keskustie 3. Brunolla oli ollut pieni limonaditehdas Ellun kulmana tunnetussa talossa, jonka hän oli rakennuttanut vuosien 1904-08 tienoilla.  Limsaa oli valmistettu talon saunarakennuksessa. Sitä oli myyty mm. pyhäaamuisin laivarantaan tai ihmiset tulivat ostamaan sitä vähän samalla tavalla omiin astioihin kuin maataloista maitoa. 

Bruno rakennutti nyt uudessa paikassa pihaan ulkorakennuksen limonadin tekoa varten. Saunanpuoleisessa huoneessa olivat koneet ja laitteet, joilla valmistettiin limsa, pihanpuoleisessa huoneessa pestiin pullot. Kun Bruno ja Emilia 1920-luvun lopulla kuolivat, heidän poikansa Atso vaimonsa Hiljan kanssa jatkoi tuotantoa. Limonadiin Raunioilla oli omat reseptit. Atson setä oli apteekkari ja reseptit olivat hänen kehittelemiään. Niitä olisi moni halunnut ostaakin, mutta reseptejä ei myyty ulkopuolisille.

Puumalan vesitehdas -etiketti oli irrallinen ja voitiin laittaa jokaiseen pulloon. Limonadia oli kolmea eri laatua.

 Aluksi uuden tehtaankin limonadia myytiin laseittain, mutta vähitellen alettiin tuotteen pullottaminen. Pullot ostettiin Lahdesta pullotehtaalta ja korkit erikseen jostain muualta. Myös lapset, ainakin Eila ja Ellu, joutuivat työskentelemään tehtaassa. Tuohon aikaan limonadin teko oli kovaa työtä, sillä kaikki oli tehtävä käsin: vesi kannettava kaivosta, nosteltava korkeaan koneeseen ja sekoitettava hapon kanssa, pullot pestävä käsin, korkit laitettava likoon kuumaan veteen turpoamaan. Kun limsa oli pullotettu, korkit työnnettiin pullon suuhun ja pullon kaulasta korkin ympäri väännettiin ja kierrettiin rautalanka tietyllä tavalla.  Aikuisilta rautalangan kiertäminen onnistui helposti: korkin ympärillä olevan rautalangan molemmista reunoista ote, ja ilmassa pyöräytettiin pulloa muutama kerta. Lapsilla ei ollut voimaa näin nopeaan tapaan. Lisäksi oli laitettava pulloihin etiketitkin, jotka liimautuivat märkiin pulloihin helposti. Etiketeissä luki: Puumalan Vesitehdas. A. Raunio.

Puumalan Vesitehdas toimi vuoteen 1941. Sota-aikaan tuotteella oli niin kovat valmiste- ja liikevaihtoverot, että tehdastoiminta ei ollut kannattavaa. Oman hankaluutensa aiheutti myös se, että sokeri oli kortilla. Sitä sai vain 10 g pulloa kohti. Makeutusaineena käytettiinkin enimmäkseen sakariinia, jota ostettiin Turusta kilon purkeissa. Koska monet tulivat ostamaan sakariinia, sitä laitettiin purkeista pieniin paperista tehtyihin taiteltuihin ”listoihin”, samanlaisiin kuin tuolloin myytiin apteekeissa vaikkapa Hota-pulveria.

Tehtaan tuotannon lopettamiseen vaikutti myös se, että Atso joutui rintamalle. Tuolloin Eila oli 12-vuotias. Tehdas olisi jäänyt Hilja-äidin ja vanhimpien lasten, Eilan ja Ellun hoidettavaksi. Hilja olisi vielä jatkanut, hän oli hankkinut luvatkin itselleen, mutta tytöt vastustivat kovasti rankan työn takia, joten tehdastoiminta oli paras lopettaa.

Puumalassa on toiminut muitakin limonadin valmistajia. Raunion talon vieressä oli Tuomas Rantalaisella limonaditehdas, jossa valmistettiin mm. portteria. Yksi tehdas toimi nykyisellä Peltotiellä.

Eila Raunion haastattelu DVD:llä 2010

Asta Kainulainen, Erkki Pulliainen

Keskustie 3 vuonna 1974

 Valokuva: Jaakko Tapio Martikainen Facebookin sivustolla Puumalan vanhat valokuvat 30.9.2016.