Elämänohjeita ja ravinto-oppija Savosta

Puumalalainen runoilija Eeva Ikonen on kirjoittanut vaihteeksi ruokarunon. Runo julkaistu ainakin Puumala-lehdessä vuonna 1984:

Elämänohjeita ja ravinto-oppija Savosta

Joka kolokasta Suomi on sopiva mua, hyvä kaekkii o asuva tiälä. Et syntymäpaekkoes valita sua,  seo reknattu Korkeimma piälä. Joka ilemasuunnala ommoo lie muammuotova, immeise mieltä,  eikä toesiise puhheesta selevee tie, niin paljo se muuttaa kieltä. Mutta nyt minä haluva huastella ja kehuva vua Savommuata,  joka tiälä o syntynä, kasvana, tätä unneottoo ei suata. Tää o kaekelta kantilta parraenta mitä mualima piältä voep löytee ja sitte, jos huastetaa ruuvvasta,  ei ne turhii perästä töytee. Etkä mistää löytäne muuvalta tätä oekeeta tunnelmata,  ku tappoot immeiset rannalta, täös tuoreita muikkuja pata. Ja se muikun pyyntö, se aenannii o ressistä vappaata hommoo,  kalavehkei kansa ku käpsehtii, seo aena, ku pitäsit lommoo. Ne muikut o jokkaese herkkuva, joko suoloot tae savustat niitä. Jos uottelet muuvalta serkkuva, varroo paljo, vähät ei riitä. Sen tiijjä, jos Saemaale varsinnii suap muikkuverkkova heittee,  ni suarii kuppeile, laeneisii,  voep mualima kolohut peittee. Meilä vielä o säelynä ennallaa ne oekeet otraset puurot ja nuapur ku rieskasta ilemottaa,  ei kuhule olla kuurot. Kokkelmaetoo rieskan ku valamistaa seo parraenta immeise muonoo,  jos verreis o huono ja heikottaa, tie rieskoo ja muutokse huomoo.

Jos jonnii kansa o kahnaosta,  tae sulla o harmija muuta, sillo rieskoo oes hyvä kokkeilla,  sillä kohennat hankala suuta. Mutta rasvapuuro, se kuitennii iha lappaa kieleltä sannoo, sito immeiset naottina ennennii, kaek joulit se kohalle pannoo. Ja ne imelät rokat ja herkut muut iha vettä jo kielele lykkee, ku ne kunnola syntyy, o makkeena suut,  -vanha väk niistä aennae tykkee. Eväsruuvasta millo jos tarvista kalakukko voep puutetta poestoo ja syntyy se kukko myös lantusta, eikä ohjeita tarvihe toestoo. Tiältäpäe suap sanova terveiset niile ravintoviisaele asti, että meilä o sapuskat entiset: Läski, muikut, potut ja kasti. Että tulokee immeiset muuvvaltae näetä Savommua rantoja kohti. Tiältä monet jo sellaset evväät sae, että takasi tulla hyö tohti. Eeva Ikonen

Näin tehtiin heinää

Ensin heinä kaadettiin niittokoneella. Joko hevosella tai

myöhempinä aikoina traktorilla.

Jäljelle jäi kaunista luokoa. Heinä sai kuivahtaa luo´olla jonkin aikaa, esim. puoli päivää riippuen heinän paksuudesta ja sääoloista.
Tämän jälkeen se haravoitiin haravakoneella kasalle, karhelle, mistä oli helpompi nostella heiniä seipäille.

Rautakangella iskettiin maahan reikä seivästä varten.

 Ja juntattiin seiväs.

Seipäässä oli 2-3 reikää, joihin laitettiin tappi työn edistyessä. Alimmaiseen reikään tietysti ensin, etteivät heinät makaa maassa. Välitapit tarvittiin, että seipäällä oleva heinä saisi ilmaa eikä homehtuisi.

Kuivaheinän teko lehmille koko talveksi oli yleensä monen päivän työ. Työhön pääsivät/joutuivat osallistumaan tavallisesti kaupunkilaiset kesävieraatkin.

Uudempaan aikaan 1980-luvulla saa joskus henkilöautokin toimittaa työkoneen virkaa.

Päiväkahvit juotiin pellolla. Usein myös ruokailukin oli pellolla, riippuen tietysti, miten kaukana talosta oltiin. Juomana kaljaa tai piimää.

Valmis heinäpelto oli kaunista katseltavaa.

Kun heinät olivat kuivat, ne ajettiin latoon. Kuormaa tehdessä oli hyvä, jos kuorman päällä aikuisen lisäksi oli myös lapsia polkemassa kuormaa tiiviimmäksi.

Samoin ladossa lapset saivat hyppiä ja polkea heinää mielin määrin, jotta kaikki heinä mahtuisi talveksi katon alle. Heinäkerrosten väliin heiteltiin merisuolaa, ettei heinä homehtuisi ja että se muutenkin säilyisi paremmin. Suola esti myös jonkin verran hiiriä syömästä ja järsimästä kaikkea. Ja olihan suola heinissä eläimillekin tarpeeseen.
(Ensimmäinen kuva: Rokansalon perinnekansioista, 1950-luku)
(Muut kuvat Marja Kiljunen, 1970-80-luku)

Tarina ja balladi Liittokivestä

Liittokivi

Suur-Saimaan alueella Mikkeli-Lappeenranta-laivareitin varrella on yksinäinen kallioluoto, Liittokivi, kuin virstanpylväänä Saimaan purjehtijoille. Savitaipaleen, Taipalsaaren ja Puumalan kuntien rajat kohtaavat tällä kivellä. Myös Mikkelin ja Kymen läänin rajat kulkevat kiven läheisyydessä. 

Tällä merkkipaalulla on myös historiallista taustaa, sillä kun Venäjän ja Ruotsi-Suomen välillä solmittiin Turun rauha 1743, valtakuntien välinen raja määrättiin kulkemaan ylös Kymijokea Mäntyharjulle, josta se vedettiin nykyisen Ristiinan kunnan halki itä-kaakko-suunnassa Liiansaaren rantaviivaa pitkin ja edelleen Liittokiven kautta Patasalmeen, josta Käkövettä myöten Kylliöjärven saaren eteläpuolitse Vuolteensalmen kautta Ummistonvedelle ja edelleen Savonlinnan suuntaan. Väitetään, että kivestä olisi joskus löytynyt myös silloisen rajan merkit kallioon hakattuina.

Mikkeliläinen nyt jo eläkkeellä oleva satamakapteeni Hyyryläinen on kertonut, että hän noin 60 vuotta sitten kuuli eräältä 86-vuotiaalta vanhukselta ensi kerran tarinan Liittokivestä. Tämä puolestaan oli kuullut sen äidiltään, joten tarulle kertyy jo näin laskien ikää parisataa vuotta.

Näin se kuuluu: ”Tiedätkös sinä poika, että sille kivelle on päättynyt kahden nuoren ihmisen ikä? Tytär oli Suomenniemeltä ja poika Puumalan saaristosta. Tätä kiveä he käyttivät salaisena kohtauspaikkanaan, koska vanhemmat ja sukulaiset eivät olisi sallineet heidän tavata toisiaan. Mutta nuori lempi ei kielloista välittänyt. Taas kerran luodolla ollessaan heidät yllätti myrsky, joka vei heidän veneensä. Sieltä heidät sitten löydettiin menehtyneinä, sillä paikka oli syrjäinen. Ei ollut vesillä liikkuvia, ja lähimpään asumukseen oli matkaa 15-20 kilometriä.

Tällä tarinalla, kuten muillakin samankaltaisilla, on useampia versioita, joista eräs on luettavissa Linna ja maakunta –kirjasta.

Balladi Liittokivestä

sanat: Antti Lankinen

sävel: Rauno Lehtinen

On Saimaan aavan keskellä tuo luoto kivinen

sen valtakuntain kruunut peittää pintaa.

Mutt´ ammoin, kertoo taru kansan suussa kulkenut,

se perinyt on katkerata hintaa.

Nuor neito hämäläinen ja poika Karjalan

sen suojas ain´ toisiansa lempi,

kun julma riita heimojen tuo iänikuinen

sai tyhjäks haaveen nuorten ihmisten.

Taas kerran lempiväiset kohtas luodolla

jäi kauas kummallakin oma ranta.

He haaveiluunsa vaipuneina kaiken unhoitti

vain muistain nuoren rakkautensa.

Mut myrsky nous, venehensä kauas karkoitti

ne tuulen myötä luotans pois kulki.

Jäi luodolle he syleilyynsä vaipuneina näin,

ja viimein kuolossa he silmät sulki.

Julkaistu Puumala-lehdessä 7.9.1967

Tallentanut Erkki Nurminen

Kuva Marja Kiljusen arkisto 

Lintusalon Nestorinrannassa on laulettu kesällä 2012 uutta balladia Liittokivestä.

Luukkolan alueen nähtävyyksiä

Luukkolan koulun opettaja Erkki Nurminen keräsi koko elämänsä kaikenlaista historiallista perinnetietoa paikoista, ihmisistä ja tapahtumista.  Luukkolan koulupiirin alueelta hän on merkinnyt muistiin mm. tällaisia paikkoja ja niihin liittyvää tietoa ja tarinoita:

1.     Niinisaaren eteläkärjessä Kaukaan maalla tasaisen kallion päällä on kolme hiidenkirnua parin metrin etäisyydellä toisistaan. Suurimman syvyys on 73 cm ja halkaisija 60 cm. Toisen syvyys on 70 cm ja halkaisija 57 cm. Kolmas kirnuista on oienin, halkaisija 52 cm ja syvyys 52 cm. Kirnut sijaitsevat Kalle Ruokolaisen talosta kaakkoon noin 500 metrin päässä. Helppo löytää, koska ovat kallion korkeimmalla kohdalla.

2.     Naistenveden Maijasalmessa on jyrkkä kallioseinä. Paikkaa kutsutaan karsikkovuoreksi. Sijainti on Luukkolasta ja eteläisestä saaresta tulevan talvitien varrella. Kun ennen vanhaan hautajaissaatto hevosilla ylitti Naistenveden, pysähdyttiin Karsikkovuoren kohdalla, jolloin muutamat miehet mukana tuotujen työkalujen avulla hakkasivat kallion sileään seinään vainajan nimikirjaimet, ristin ja vuosiluvun. Näitä näkyy vieläkin kalliossa. Vanhimmat merkit ovat 200 vuoden takaa. Viimeiset nimikirjaimet ovat MK (Mikko Kyhyräinen) ja KS (Kalle Suomalainen). Hakkaajat saivat palkaksi viinaryypyn. Tämän jälkeen jatkettiin matkaa. Paikka näkyy ns. Kaivannon kohdalla järven vastarannalla. (Tiedot on saatu Alpo Suomalaiselta ja Albin Luukkoselta 1950-60-lukujen vaihteessa).

3.     Sorniemessä n.1½ km talosta sijaitsee Karhuvuori. Se lienee saanut nimensä siitä, että siellä on luolassa asunut karhu. Vuoressa on kolme suurempaa luolaa, jotka ovat syntyneet siten, että kalliohalkeamaan on vierinyt kiviä. Suurin luolista on noin 11 m pitkä, 2 m korkea ja ½-1 m leveä. Toinen 6 m pitkä, 2 m korkea ja ½ m leveä. Kolmas on näitä pienempi. Muitakin luolia – tosin pieniä – vuoresta löytyy. Luolissa on ennen vanhaan keitetty pontikkaa.

4.     Karkian tieltä Marniemen tienristeyksen läheltä lähtee polku. Noin kilometrin päässä on Kristuksen haudaksi nimetty halkeama tasaisessa kalliossa. Hauta on tasaseinäinen suorakulmaisen särmiön muotoinen, pituus 11 m 30 cm, leveys n. 2 m ja syvyys 4 m. Paikka on ollut jo vanhastaan tämän niminen, mutta kukaan ei ole tiennyt, mistä nimi johtuu.

5.     Karkiassa sijaitsee pitäjän vanhin toimintakuntoinen vesimylly. Karkian myllyn omistaa Lempiäinen. Ensimmäinen mylly oli ns. jalkamylly 1700-luvun lopulta. 1800-luvun alussa mylly muutettiin vesiratasmyllyksi ja 1906 turbiinimyllyksi. Mylly on mielenkiintoinen harvinaisuus, jota talonväki mielellään esittelee, kunhan ennakkoon sovitaan.

6.     Aution Lammassaaressa on siirtolohkareen alla luola, jossa vesilläliikkujat ovat pitäneet sadetta. Luolan pituus on 8 m, leveys 2 m ja korkeus 1-1½.

7.     Niinisaaren Eteissaaressa sijaitsee kaksi omituista kivikasaa. Kummassakin on ladottu kiviä n. 2½ m halkaisijaltaan muodostettuun kehään. Sisälle on järjestykseen ladottu pienempiä kiviä. Kasojen korkeus on noin 20 cm.

8.     Kylliönjärven Suursaaressa on täällä päin harvinainen lehmusmetsikkö, jossa on yli 50 lehmusta sekä muutama tammi. Saaren kasvillisuus poikkeaa muutenkin ympäristöstään. Paikkakuntalaiset eivät tiedä, miten kasvillisuus on alkunsa saanut.

9.     Mättölän kylässä Ruokolahden rajalla on Taivaanmäki-niminen mäki, jonka nimeen liittyy erikoinen tarina. Mäki on niin korkea, että sen laelta on vain lehmän hännän mitta taivaaseen. Talvella korkeitten hankien aikaan tiaiset käyvät mäen laelle hangelle selälleen makaamaan ja raapivat varpaillaan tähtiä.

10.  Niinisaaren eteläkärjessä Hietaniemellä on ennen ollut laivojen tuulenpitopaikka. Tuulisena aikana tukkitookia vetävät laivat joutuivat pitämään tuulta saaren suojassa joskus useitakin päiviä. Tällöin laivamiehet maalasivat rannan kallioon laivan nimen, päivämäärän ja vuosiluvun. Nimiä kalliossa oli kymmenittäin. Aika on kuitenkin maalaukset hävittänyt.

11.  Puumalan ja Ruokolahden rajalla Suur-Saimaalla on Patasaari ja Patasalmi, erittäin kaunis paikka. Salmesta purjehtivat ennen laivat Käkövedelle, mutta aikojen kuluessa Saimaa on työntänyt salmen lähes täyteen hiekkaa ja nyt salmesta matalan veden aikaan pääsee läpi tuskin soutuveneelläkään. Nimensä salmi on saanut padasta, hiidenkirnusta kalliossa. Sen syvyys on noin 50 cm ja halkaisija 70-80 cm. Lähellä on myös Hulniemen vuori, korkeus noin 30-40 cm. Järvenpuoleinen sivu on jyrkkä, ylös pääsee kuitenkin siksak-polkua. Hienot näköalat Saimaalle, noin 40 km aavaa Saimaan selkää.

12.  Karkiahiekalta Aveliiniin johtavan tien varrella mäen puolivälissä on Leppuukivi, mäen nimi on Leppuukivenmäki. Paikalla on ollut hevosrahtitie Vanhaan aikaan. Kun torpparit kävivät Karkian myllyssä jauhattamassa viljaa, he palatessaan lepäsivät leppuukivellä, siitä nimi; eihän torppareilla hevosia ollut. Myös kirkkomatkan kulkijat lepäsivät samalla kivellä.

13.  Livunniemellä Puumalan ja Ruokolahden rajalla on saari nimeltään Herasaari. Alkuperäinen nimi on kuitenkin ollut Herrasaari. Nimi johtuu siitä, että saareen on Isonvihan aikaan haudattu korkea-arvoinen sotaherra. Mihin hänet saarella on haudattu, ei perimätietoa.

14.  Niinisaaren Liimattalan puolella sijaitsee niemen kärjessä korkeahko, sileä kallio. Niemeä nimitetään Meikkaniemeksi. Tarinan mukaan on tältä kalliolta sodan aikana venäläinen kasakka ratsastanut takaa-ajettuna järveen ja sinne hukkunut. Samaiseen niemeen on perimätiedon mukaan myös haudattu sotilaita ja hautapaikka on vieläkin näkyvissä. Haudan kohdalla ei näet vieläkään kasva puita.