Puumalan maatalousnäyttely

Puumalan maatalousnäyttely oli 27.-28.7.1963 ja näyttelyalueena Keskuskoulun tilat, ulkoalueena koulun kenttä ja silloin peltona ollut jääkiekkokaukalon ja kerrostalojen alue Koivutiehen saakka. Peltoalueelle rakennettiin kotieläintilat talkoilla. Talkoovuorot oli jaettu kylittäin ja rakentajia löytyi. Rakenteet saatiin valmiiksi määräaikaan mennessä. Pääravintola sijaitsi keskuskoulun ja Kappalaisen kujan välissä. Juhlalava ja katsomo olivat nykyisen Kansalaisopiston talon kohdilla. Katokset ja muut rakenteet oli suunniteltu siten, että tietyn kokoinen lainapeite sopi katoksi. Tarvittavat peitteet tulivat uusina suoraan Helsingistä. Koulun kenttä toimi koneiden ja muiden laitteiden esittelypaikkana. Koulun sisätiloissa oli kotitalous- ja käsityöosastot.

Lavalla järjestettiin lauantaina avajaisjuhla, jossa näyttelyn avasi maaherra Urho Kiukas. Iltapäivän huippuohjelma oli vesistönylitysnäytös virralla. Tähän esitykseen liittyi myös neljän Fouga Magister -suihkukoneen ylilento matalalla virran yllä.

Seuraavana lavalla oli iltajuhla, jossa juhlapuheen piti yksi Puumalan historian kirjoittaja Matti Pajunen, joka käsitteli puheessaan 1800-luvulla tapahtunutta maatalouden uudistumista. Kevyemmästä osasta vastasi mm. Mauno Kuusisto lauluillaan.

Lauantai päättyi kello 21.00 iltahartauteen ja lipunlaskuun.

Susanna-sika maatalousnäyttelyssä. Kuva Tanja Raivio Facebook-sivustolla Puumalan vanhat valokuvat

 Sunnuntai alkoi seppeleenlaskulla sankarihaudoilla ja siitä siirryttiin kirkkoon jumalanpalvelukseen. Pääjuhlassa tervehdyssanoissaan päätoimikunnan puheenjohtaja Uuno Kiljunen mainitsi seuraavaa: ”Puumalan Maatalousnäyttelyn päätoimikunnan puolesta on minulla kunnia lausua Teidät Herra Tasavallan presidentti ja rouva Kekkonen sydämellisesti tervetulleiksi Puumalaan ja Puumalan Maatalousnäyttelyyn. Me iloitsemme siitä, että olette voineet varata aikaanne kunnioittaaksenne läsnäolollanne näyttelyämme. Puumala on Teille tuttu entisistä vierailuistanne ja ennen kaikkea rouva Kekkoselle lapsuuden ja nuoruuden vuosilta. Tuossa aivan vierellä meille rakkaassa kalmistossa on Teidän ja monen meidän muistojen paikka.

Maatalousnäyttelyn järjestämisen tarkoitus, järjestettiinpä ne missä tahansa, on antaa kunnia menneitten polvien työlle ja tarkastaa tämän päivän saavutuksia, mutta yhtä tärkeää on yrittää katsoa eteenpäin. Jos kenelle, maatalousammatinharjoittajalle tämä on erittäin tärkeää, sillä juuri maatalous on herkkä vaihteluille.

Me puumalalaiset emme ole olosuhteiden pakosta päässeet sellaisiin saavutuksiin, kuin jotkut paremmissa olosuhteissa olevat kunnat, mutta työtä täälläkin on tehty, yritetty eteenpäin ja tuskin tuo huippulukemien saavuttaminen aina on ollut tarpeellistakaan. Meillä on ollut kiviset ja pienet pellot. Meillä on ollut rakentamattomat tiet, jotka ovat asettaneet voittamattomia vaikeuksia maataloutemme kehitykselle. Näihin on ensiksi pitänyt käydä käsiksi, ja paljon onkin saatu parissa vuosikymmenessä aikaan - sitä todistavat valtavat kiviröykkiöt peltojemme laidoilla ja sitä todistavat monet tiet ympäri kuntaamme. Tämä kaikki on luonut pohjan koneiden hankinnalle, meijeritoiminnalle, uusien rakennusten rakentamiselle, karjan uusinnalle ja rikkauksiemme, metsiemme, markkinoimiselle. Näitä kaikkia tehdessämme olemme uskoneet tulevaisuuteen - uskoneet saavamme rauhassa tehdä työtä kotiseutumme ja isänmaan hyväksi.

Me olemme saaneet Luojalta kauniin, mutta karun kotiseudun - sadat saaret ja järvet, jotka huokuvat luonnonrauhaa - ne tajoavat asujalleen, kulkijalleen mielenvireyttä ja ruumiin terveyttä. Monet ovat joutuneet olosuhteiden pakosta jättämään tämän kauniin kotiseutunsa, mutta aina heidän mielensä palaa tänne ja uskon, että he ovat monilukuisena tänään täällä, meidän suurena juhlapäivänämme. Toivomuksemme on, että tämä näyttely yhdistäisi meitä kaikkia niin Teitä arvoisat vieraat, kuin meitä järjestäjiäkin. Samoin toivomme, että saisimme täältä näyttelystä uusia virikkeitä ja uutta innostusta yrittämään aina pidemmälle ja pidemmälle”. Näin Uuno Kiljunen.

Maatalousnäyttelyyn tutustui yli 20 000 henkeä.

Lossit on ollut puumalalaisten ongelma ainaisesti. Puumalansalmen lossi rikkoontui heti sunnuntaiaamuna, onneksi armeijan syöksyveneet kuljettivat lossia väylällä. Lietveden lossi rikkoontui myös sunnuntaina ja vielä iltapäivällä odotti lähes 400 autoa ylipääsyä. Useat kääntyivät pois, koska eivät olisi ehtineet näyttelyyn, vaikka näyttelyn aukioloaikaa jatkettiin kahdella tunnilla. Nimismies Otto Lamponen sanoi näyttelyn palkintojenjako- ja päätöstilaisuudessa mm: Tällaisella pitäjänäyttelyllä on mitä hedelmällisin vaikutus pitäjän elämän kohentajana liikkeellepanevana voimana ja jos milloin, niin aattopäivinä tunsi näyttelyalueella, miten jokainen tahtoi kantaa kortensa yhteiseen kekoon yhteisen asiamme menestykseksi ja onnistumiseksi. Maatalousnäyttely kokonaisuudessaan jää arvokkaana suorituksena pitäjämme historiaan ja sana siitä kulkee vielä jälkipolville.

Koonnut näyttelyn kenttämestarina toiminut Kalevi Pastila Puumala-lehti no 31/1963 ja 38/1963

Noituutta taikuutta kummituksia

Puumalalainen kansakoulunopettaja Alpo Suomalainen (1882-1972) on merkinnyt Puumalasta muistiin joitakin taikuuteen ja kummituksiin liittyviä tarinoita. Hän kuunteli ja haastatteli mielellään vanhoja ihmisiä ja jutteli heidän kanssaan ja alkoi merkitä kuulemaansa muistiin.

Käärmeenlukija. Miettulan puolikunnalla asui vuosisadan vaihteen tienoilla ”Ukko Syöter” (lienee Söderman). Hän oli pätevä kärmeenlukija. Kun jotain ihmistä oli käärme purrut, luki ukko luvut ja käärme tuli ja nuoli puremansa paikan, ja kieli halkesi. Purtu kohta parani.

Karjaonni. Vuoden 1888 vaiheilla asui Autio-nimisessä talossa (jonka vuoden 1954 tienoilla omistivat Viljam Kietäväisen perilliset) Luukkonen-niminen nainen. Hän osasi tehdä monenlaisia taikoja. Tässä niistä yksi:

Keväällä ensimmäistä kertaa lehmiä metsään päästettäessä hän kävi läävän oviaukon päälle hajasäärin seisomaan. Hänen alitseen lehmät kulkivat läävästä ulos. Sillä tavalla saatiin karjalle jotain hyvää aikaan.

Järventekijä. Kerran kulki jossain Miettulan puolikunnalla venäläinen ”salavaja” (kuohari) lammen poikki ja upposi heikkoon jäähän. Kun hän pääsi siitä ylös, hän sanoi, ettei sanottuun lampeen toinen uppoa.

Kävi niin, että lampi lähti liikkeelle ja tuli niin kuin vuori Koskenselkään. 

Vuotuista viljanleikkuuta ei lopetettu auringonlaskun jälkeen. Jos niin tehtiin, tuli heikko sato seuraavana vuotena.

 Jos suljhasmies epäonnistui kosiessaan tyttöä, voi hän taikakeinoilla estää toisia kosijoita saapumasta tytön kotiin. Sanottiin: ”Se panj karhi (=risuäkeen) verrääle!” Alpo suomalaisen mukaan vielä 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa monet tähän uskoivat.

Para oli jokin, joka ei ollut ihminen eikä eläin. Se joi paljon maitoa tai muuta juomaa. Jos joku joi paljon maitoa, hänestä sanottiin: ”Nii vettää ku para!”

Harjakset. On kerrottu, että joittenkin lasten selkään on kasvanut harjakset. Ne on saatu pois tietyillä taikatempuilla.

Russakat loitolle. Ennen kuuluu olleen sellaisia poppamiehiä, jotka osasivat ”lukemisilla” pitää russakat ja luteet loitolla. 1800-luvun puolivälissä sanottiin olleen russakan tilalla ruossitorakoita. Ne kuuluivat olleen mustia ja vähemmän rohkeita, asuivat vain uunin seutuvilla ja tulivat piiloistaan vain pimeän aikaan. Silloin ne myös lauloivat samaan tapaan kuin heinäsirkat. Sanottiin, että ”Ku tulj Vennää valta, ni tulj vennäätorakatkii. Poppamiehet ajo pois ruossitorakat”.

Vaaksominen oli eräs sairaan parantamiskeino. Tätä käytettiin erityisesti ”säikäyksissä” eli tapauksissa, joissa sairaus johtui säikähdyksestä. Siinä saattoi olla ruumiin toinen puoli toista vastaavaa pidempi. Mittaaminen toimitettiin joko hiilikoukun varrella tai vaaksalla.

Viimemainitulla alettiin mittaus esim. vasemman jalan nimettömästä varpaasta ja päätettiin oikean käden nimettömään sormeen. Jos vaaksoja oli eri väleillä toisistaan poikkeava luku, oli vaaksottava uudestaan ja niin monta kertaa, että molemmat puolet huomattiin yhtä pitkiksi. Alpo Suomalainen (synt. 1882) on kertonut, että häntäkin on lapsena vaaksottu.

Säikäyttäminen oli toinen parannuskeino. Sairasta eläintä parannettiin entisaikaan mm. siten, että ammuttiin sen läheisyydessä. Perustui ilmeisesti siihen, miten ihmisiäkin yritettiin parantaa säikäyttämällä. Sairas pantiin paarille, kannettiin haudan reunalle ja pudotettiin yhtäkkiä hautaan. Oltiin sitä mieltä, että säikäyttämisellä saatiin paha lähtemään ihmisestä. Tällaista tapaa ei liene Puumalassa enää käytetyn 1800-luvun lopussakaan.

Kummitusjuttuja

Oli kerran emäntä, joka ei lopettanut työntekoa tavalliseen aikaan, vaan ahkeroi hyvin myöhään. Kerrankin kun hän lauantaina meni saunaan kylpemään hyvin myöhään, rupesi saunasta kuulumaan surkeaa voivotusta. Kun mentiin katsomaan ja olisi menty auttamaan, ei sinne päästy, sillä sauna oli muuttunut kivikovaksi ja ovi oli suljettu, eikä sitä voitu avata.

Seuraavana päivänä kyllä päästiin saunaan, mutta emäntää ei siellä ollut, ainoastaan hänen nahkansa.

Puumalan kirkonkylässä, n. 75-100 m kirkosta suunnilleen pohjoiseen on maantiesilta. Siinä on ollut ”Russivvalla aikan mestauspaikka”, jossa mestattiin murhaajia ja varkaita. Kerran oli mestattavana väärän tuomion nojalla mies. Kansaa oli kokoontunut paljon toimitusta katsomaan. Kun pyöveli oli katkaissut tuomitun kaulan, lähti pää kierimään pitkin maata ja tuli viimein erään joukossa seisseen luo, joka oli kyseisen rikoksen tehnyt, ja tarttui tämän jalkaan. Silloin huomattiin, kuka oli oikea syyllinen. Tämä asetettiin pölkylle ja mestattiin.

Tästä mestauspaikasta ei päässyt yöllä klo 24 menemään kukaan tietä myöten. Tapahtuipa kerran, että pappi tuli sanotulla hetkellä hevosella, ajomies mukana sillalle. Hevonen seisahtui eikä mennyt eteenpäin, vaan rupesi hyppimään ja korskumaan. Silloin pappi nousi reestä, meni hevosen eteen, otti suitset eläimen päästä ja katsoi sillalle vasemman suitsirenkaan läpi. Sillalla oli juuri hautajaissaattue, vaikka sitä ei tavalliseen tapaan katsottuna voinut nähdä. Pappi sanoi, että oli odotettava siksi, kunnes joukko poistuu. Vähän ajan kuluttua pääsikin jo vapaasti kulkemaan.

Puumalan kunnantuvasta itäiseen tai koilliseen ilmansuuntaan oli kalliolla mökki kauan sitten, ehkä vuoden 1800 tienoolla. Sen vaateaitassa nukkui tyttö jouluyönä. Hän pistäytyi ulkona ennen tavallista heräämisaikaa. Ulkona hän huomasi, että kirkossa loistavat valot. Tyttö pukeutui kiireesti ja meni kirkkoon. Siellä piti ”haltija kirkonmeininkijä”. Kirkkokansan joukossa istui sellaisiakin kuulijoita, joilla ei ollut päätä.

Tyttö tunsi yhden joukosta. Tämä oli hänen mummovainaansa. Tyttö meni mummon luo. Mummo antoi neuvon: ”Mäne pois tiältä! Mutta ku määt, ni hyppee kynnykse ylj molemmat jalat yhtaikoo. Muute ovet tulloo nii vällee kii, et jalakais jiäp vällii!”

Tyttö poistui. Kun hän tuli kotimökkiinsä, olivat toiset vielä nukkumassa.

Koulumestari ja hänen arvostelukirjansa

Toista sataa vuotta sitten perustettiin (1882) Puumalaan toinen kiertokoulu. Sen opettajaksi valittiin Kaarle (Kalle) Juhana Luukkonen (1848-1921). Hän ehti hoitaa virkaansa 32 vuotta. Keisarillinen senaatti myönsi hänelle eläkkeen 10.3.1914. Kirkonkirjoissa hänen tittelikseen mainitaan kiertokoulunopettaja, koulumestari ja kerran jopa kiertokoulumestari.

Luukkonen oli syntyisin Herrahaan talosta Maunolan kylästä. Hänen isänsä Simon Luukkonen oli kylän keskushenkilö, kirkonkirjoissa "byaman”, siis eräänlainen kylänvanhin. Sellainen henkilö tuli olla nuhteeton, taidokas, luku- kirjoitus- ja laskutaitoinen, niin että pystyi ajamaan kyläläisten asioita. Varallisuuttakin piti olla, piti mm. olla tilat kokoontumisia varten ja aikaa edustustehtäviin.

Simonin talossa lienee vallinnut nuhteeton ilmapiiri, koska Kaarle poika enemmittä opinnoitta kelpasi jopa koulumestariksi.

Suuren sisarusparven vanhimmasta pojasta, Tuomaasta, tuli lautamies, joka ajan tavan mukaan sai perinnöksi kantatilan. Nyt saivat lintusalolaiset aiheen vitsailla, että kerrankin laki ja evankeliumi asuivat saman katon alla.

Pian Kalle kuitenkin asettui perintöosalleen Heinäsensaloon Lapinsalmen rannalle. Taloon, joka vieläkin saattaa olla paikallaan kesäasuntona Vehviläisen suvun hallussa. Tämän suvun haltuun tila joutui naimakaupan ansiosta. Opettajan vaimo Maria Matintytär ei saanut lapsia, pariskunta halusi ja sai ottopojakseen Alpo Vehviläisen isän.

Puumalan historian toisessa osassa kerrotaan laajasti täkäläisen kiertokoulun historia. Siihen aikaan yleensä suhtauduttiin melko karsaasti oppimiseen, jota pidettiin ajan ja rahan haaskaamisena. Historian lukutaidottomuustilastot ovat tästä hyvänä todisteena.

Puumalaan perustettiin ensimmäinen kiertokoulu jo 1860, mutta sen opettajalla Jaakko Korjanderilla oli liian suuri urakka noin 5000 asukkaan pitäjässä, aluehan oli sangen laaja ja vesistöjen pirstoma. Papit tosin napisivat jatkuvasti kinkereillä ja saarnoissaan lukutaidottomuudesta, mutta hänestä eivät pitäjännavat juurikaan välittäneet, korkeintaan naureskelivat. Mutta kun piispa tarkastuksissaan esim. vuonna 1873 ja 1881 vakavasti kansaa nuhteli, oli pakko tehdä jotakin. Perustettiin toinen kiertokoulunopettajan virka. Tähän saattoi olla syynä myöskin naapurikuntalaisten pilkka, "tuhma kuin puumalalainen".

Kalle Luukkosesta tuli pitäjään toinen koulumestari. Hänen opetusalueenaan oli pitäjän länsipuoli, 14 kylää, jotka jaettiin yhdeksään piiriin. Koulun kestoksi oli määrätty kuusi viikkoa ja opettajan työajaksi kuusi kuukautta. Lisäksi hänen oli osallistuttava rippikoulun pitoon sekä ns. pakkokoulun pitoon.

Vähitellen Puumalan kiertokoulujen määrä kasvoi ja 20-luvulla niitä oli jo viisi.

Viimeinen kiertokoulu lakkautettiin 1951, mikä lienee Etelä-Suomen ennätys. Vaikka ensimmäinen kansakoulu perustettiin jo 1875, uusi järjestelmä kamppaili kiertokoulua vastaan lähes 80 vuotta.

Kieltämättä Kiertokoululla oli omat etunsakin Puumalan kaltaisessa saaristokunnassa. Opettajahan oli joutilain kulkemaan - ja hukkumaan.

Kurinpidossa ei Kalle Luukkosella liene ollut vaikeuksia, olihan opettajalla oikeus keinoja kaihtamatta saattaa häirikkö järjestykseen. Jo polvirukous päivän alussa ja lopussa lienee luonut pelonsekaisen kunnioituksen opettajaa kohtaan. Moni tosin ei koulussa oppinut lukemaan, kirjoittamisesta puhumattakaan, koulunkäyntihän oli vanhempien ja lapsen omankin tahdon varassa.

Fyysisesti vaaratonta opettajan työ ei tähän aikaan ollut. Puumalan kirkkoneuvoston pöytäkirja vuodelta 1908 tietää kertoa, että Kalle Luukkonen oli kelirikkoaikana joutunut niin arvaamattomaan seikkailuun, että oli tarvinnut useampia välityssaattajia ja apumiehiä.

Kalle Luukkosen oppilailla ei ollut mitään omia välineitä, opettaja toi mukanaan kirjat, kynät, kumit ja paperit, eikä niitä aina edes ollut saatavissakaan. Opetustilana oli tupa tai peräkamari. Valaistuspulma ratkaistiin alkuaikoina siten, että opettaja sai mukaansa joulukirkosta tähteeksi jääneet kynttilänpätkät.

Opettajan palkkauksena oli aluksi seitsemän penniä jokaista henkirahan maksajaa kohden. Päättäjät ajattelivat niin sosiaalisesti, että kun niin rikas kuin köyhäkin maksaa saman henkirahan korotuksen, on heidän lapsillaan sama asema eikä kenenkään tarvitse olla tulematta kouluun. Kalle Luukkonen anoi jo 1885 palkankorotusta, mutta kirkonkokouksessa anomus hylättiin. Vasta vuosisadan vaihteessa palkka parani, kun hän sai 300 mk:n vuosipalkan sekä lisäetuina vapaan kyydityksen koulupaikasta toiseen sekä vapaan ylöspidon koulupaikassa.

Alpo Vehviläisellä on hallussaan Kalle Luukkosen Kiertokoulukirja vuosilta 1894-1909. Se sisältää n. 3500 oppilaan arvostelun huolellisella kaunokirjoituksella kirjoitettuna. Erityistä kiinnostusta sen olettaisi herättävän Hurissalossa ja vaikkapa Niinisaaressa, koska siitä saattaisi nähdä miten esivanhemmat ovat koulustaan selvinneet.

Koulun peruskurssiin sisältyi Tavuu, Sisäluku, Käsitys, Raamatun historia, Ulkoluku - sisältäen alaotsakkeina Aapisen, Katekismuksen, Katekismuksen Huoneentaulun.

Arvostelu oli rastipohjainen. Kiitettävästä sai koko rastin (X), tyydyttävästä yksi rastin siipi muuttui pisteeksi, sitten hävisi toinen sakara. Näin jäi jäljelle vain vino viiva, joka\osoitti, että kohta oli hyväksytty. Vinoviiva pisteineen lienee taas jokaiselle niin opettajalle kuin oppilaallekin tuttu. 

Jatko-opinnot käsittivät Weisuun, Kirjoituksen ja Laskennon. Nämä, samoin kuin Tarkkuus ja Käytös arvosteltiin numeroin 1 - 5. Kalle Luukkosen korkein arvosana oli 4.

Kirja nimeää oppilaan hänen holhoojansa mukaan ilmoittaen myös säädyn. Virkamiesten lapsia ei Luukkosella ollut, vaikka hän opettikin vuorollaan kirkonkylässä. Virkamiesten lapaset pantiin jo silloin varsinaiseen kansakouluun tai lähetettiin Mikkeliin.

Kiertokoulukirjan ylimpinä ovat rusthollarien lapset, alimpina loisien äpärät. Välissä on monenmoista: talonpojat, lampuotit, torpparit, aikapojat, aikatytöt, palkolliset jne.

Nykyajan opettajan silmin oppilaiden luokittelu vanhempien säädyn mukaan näyttää julmalta. Sosiaalisesti heikoimmassa asemassa olevat - loiset ja paIkolliset - eivät hevin laittaneet lapsiaan kouluun henkirahankorotuksesta huolimatta, työvoimaa tarvittiin kotona. Ja jos lähettivät, tulokset olivat heikot.

Esim. torppari M-vainaan Iina ja lois-Severiinan äpärä A eivät päässeet Tavuun alkeita pidemmälle.

Kysymyksessä ei varmaankaan ole opettajan puolueellinen asenne, vaan se, että vaIistuneisuus vaatii tiettyä taloudellista turvallisuutta, joka poistaa turhan pelon ja vahingollisen nöyryyden.

Aika muuttuu!

Kun Kaarle Juhana Luukkonen sata vuotta sitten aloitti opettajan uran, hänen ensimmäisiä toimiaan oli soutaa parin peninkulman matka kirkolle. Kun nykyään peruskoulun oppilas siirtyy yläasteelle, hänet viedään saman matkan päästä taksilla kirkonkylään.

Erkki Nurmisen keräämää materiaalia.

Puumala lehti 2. syyskuuta 1982 (Kirj. Pekka Teelahti )