Liika- ja lisämnimiä

Yksi ehdottoman itäsuomalainen piirre on pääverbiä vahvistavat kuvailevat eli deskriptiiviset verbit kuten istua röllöttää, muata röhnöttää, laoloo loilottaa, juosta jolokottaa ja ulokona vain sattaa lotisoo.

Tällaisia kuvailevia lisäsanoja voidaan käyttää myös asioista ja henkilöistä: pieni pojan tossikka. Joistain ehkä vähän yksinkertaisista henkilöistä, mutta ei aina välttämättä pahassa mielessä, saatettiin sanoa: Röpö-Riikan röllikkä, Tauno-pojan tyllikkä, Elma-tytön ryllikkä.

Henkilön jokin ominaisuus, tapa tai toiminta saattaa antaa aiheen käyttää nimen yhteydessä lisänimeä, jossa voi olla leikillisen pilkallinen sävy: Hirnakka-Ville (erikoinen nauru), Turaparta-Arponen (pitkä ruokkoamaton parta), Lotina-Härkönen (teki hyvää lotinaa eli läskisoosia), Rullikka-Antti (iso, erikoinen hattu päässä), säveltäjä-Ikonen (kulki huuliharppu taskussa soitellen ja laulellen), Jurnikka-Jallu (hiljainen ja juro), Kaivotuvan Alpo (laittoi kylässä ensimmäisenä vesijohdon).

Myös sattumus tai ammatti voi olla syynä lisänimen käyttöön: Laivankaataja-Hämäläinen (kapteenille sattunut pieni haveri vesillä).

Tavallista on käyttää henkilön ammattia tai talonnimeä nimen yhteydessä myös ilman ivaa tai muuta sivumerkitystä: Karvar-Siiskonen, (karvari=nahkojen parkitsija), Nakki-Tatu (kioskinpitäjä, myynnissä myös nakkeja), Munkki-Hilda (teki hyviä munkkeja), Verkko-Pekka (kulki talosta taloon paikaten kalaverkkoja). Komelo-Nestori (tilan nimi), Herrahaan Arttu (tila Herrahaka).

Ei ole myöskään harvinaista, että sukunimi, varsinkin vierasperäinen vääntyy suomalaisempaan muotoon. Armas Fred on kansan suussa ollut aina Rieti Armas. Eivät muutkaan vierasperäiset nimet ole taipuneet kansan suussa oikeaan muotoon: Oivi Bjong sai olla nimeltään Jonki Oti.

Kukkaparit häissä

Kukkaparit häissä on vanha tapa, joka on jäänyt pois vähitellen.  Monet vanhatkaan ihmiset eivät sellaisista ole koskaan kuulleetkaan. Kukkapareja on ollut kuitenkin häissä vielä 1900-luvun alkupuolella, osin vuosisadan puolivälissäkin: 

Eeva Ikonen muistelee kukkaparina oloa:

Kukkaparit häissä oli Puumalassa aika yleistä tuohon aikaan ainakin näillä kulmilla, taisi olla Juvan puolella tavallisempaa. Tytöillä oli pieni kukka rinnassa, he olivat kuin morsiusneitoja. Kukkapareina oli tavallisesti nuori mies ja nainen, saman ikäisiä suunnilleen. Sellaiset laitettiin kukkapareiksi, joista ajateltiin tulevan myöhemmin pari. 

Kerran meidät laitettiin Matin kanssa Kaipaalassa kukkapariksi eräisiin häihin. Olin silloin kaksikymppinen. Meidät pantiin hunnun kantajiksi. Meille sattui pieni kömmähdys. Odotimme huntu käsissämme, mutta morsiuspari menikin toista kautta jo alttarille. Hädissämme juoksimme perään hunnun kanssa. Meitä oli niissä häissä 10 kukkaparia. Häät olivat ulkona.

(Eeva Ikonen s. 1929)

Kukkaparit kulkivat morsiamen ja sulhasen lähellä, olivat lähinnä nykyisten kaason ja bestmanin vastineita. Kukkaparit tanssivat ensimmäisinä morsiamen ja sulhasen kanssa. Jos oli lapsia kukkapareina, he eivät tanssineet. Eräissäkin häissä, joissa olin, oli 4-5 kukkaparia.

Kukkaparit olivat tavallisesti morsiusparin hyviä ystäviä. Minun omissa häissäni ei ollut kukkapareja. Kun sodan jälkeen tulivat suuret ikäluokat, oli häitä valtavasti. Ei riittänyt viikonlopun päivät häiden pitoon, piti pitää niitä arkenakin. Kesällä 1945 oli Ryhälässä seitsemät häät. (Terttu Hakulinen s. 1921)

Hääpari kukkapareineen

Kuvassa Venla Auvisen isän Viljam Valtosen häät ensimmäisen vaimonsa Hilma Luukkosen kanssa.  Hääpari istumassa kuvan keskellä toisessa rivissä. Kuvassa mukana kaikki kukkaparit. Häät ovat noin 1910 tienoilta.

Pieni markkinamuisto

Puumalan markkinat 1968. Kuva Taisto Silvan

Eero Hulkkosen pieni markkinamuisto 1900-luvun alusta: Kaikkein suurin juhla oli Jaakon-päivän markkinat. Kansa kokoontui ennen vanhaan Pyhän Jaakopin messuun, perinne oli katolilaista perua.

1920-luvun lopussa kävin kansakoulua. Silloin ihmiset lähtivät laivalla lauantaina eväiden kanssa markkinoille. He tulivat ripittäytymään, ketkä kynnelle kykenivät. ”Pittäätuva pöyvvälä söivät”, lauantaina oli rippikirjoitus kirkossa ja sunnuntaina mentiin ehtoolliselle. ”Ja jumalanpalvelus oli niin hirvittävän pitkä”. 

”Isävainaa kertoi, kuinka kerran oli hirvittävän kuuma ulkona. Alkoivat pitää rippikirjoitusta kirkossa, ja ulkona nousi ukonilma. Jyrisi, salamoi, ja kansa pakkautui kirkkoon. Papit kantoivat pöydän sakaristosta alttarin ääreen, rippikirjat olivat pöydällä. Kylä kerrallaan käytiin läpi ja läsnäolevat ripittäytyivät: Kietävälä, Kiljula, Kokkola, mutta Kokkolasta ei ollut ketään. Ja sitten Kontila! Ja kun tuli Kontilan kohta, kaikki tungeksivat kirkon edessä ja joku laski hirveän pahan haisun siellä kuumuudessa. Vanha kanttori oli ja se kun suurta kirjaa heitti, niin se sano että Kokkola, ja kun se sylkäs sen nimen, se sano: "Kukas se myrkyn lykkäs?" Noposen Jussi sano: "Juho Noponen ja vaimo Annamar, Kalle ja Hilda Hulkkonen". Ja kaikki luulivat, että nehän sen pierukonsertin järjestivät. Ja isä nauroi jälkeen päin, että hän teki oikein koirankujeen”. 

Nämä kirkko ja markkinat oli oikein suuri kansanjuhla. Vanha kansa nimitti sitä heinäripiksi. Silloin heinät oli tehty ja kun oli käyty heinäripissä, sen jälkeen pääsi korjaamaan eloja. Markkinoilta ei ostettu oikein mitään, vain munkkeja ja sen sellaista. Ei kauempaa tullut myyjiä kuten nykyään. Puumalan limonaditehdas möi limonaatia, Kärkkäinen paistoi munkkeja, samoin Kivelä. (Eero Hulkkonen s. 1918)