Liittokiven balladi 2

Aiemmin julkaisemani Liittokiven balladin lisäksi on olemassa myös toinen balladi, jota on laulettu ainakin Lintusalossa Nestorin rannassa Nestori sata vuotta -tapahtumassa vuonna 2012. Tämä balladi on julkaistu eteläkarjalaisen Kuivasen saaren historiikissa.

Sanat Jouni Jäkälä

Sävel Risto Rahikainen

Sovitus Eino Aapro

1.      Kummastelet Saimaanselän suurta järkälettä. Loitolla on rannat, vierustoilla syvää vettä. Vaikka valan merkit peittää pinta jäkäläinen kertoo tarun dramaattisen kansa täkäläinen. Me heimoista tiedämme syntyneen maan,  ja Saimaa on Savosta tie Karjalaan. Kun kiistojen tiedettiin kärjistyneen ei kuljettu poikki – ei kenenkään veen. 2.      Hankiaikaan ilvespedon jälkeen Puumalasta nuorukainen hiihti. Luopui takaa-ajannasta. Tuiskun vuoksi eksyneenä liikkua on riski, kutsumatta Kuivasessa poikaan pelko iski. Kun itsekseen koillista kysellessään, sai viittauksen viehkeän palmikkopään. Ei säikkynyt joustakaan neitokainen vaan tarjoutui oppaaksi muukalaisen. 3.      Liittokiven luokse saattoi tyttö poikaa suksin,  heimovihaa tuntematta – puhtain tarkoituksin. Suudeltiin niin ujosti ja heilautettiin kättä täällä kohdattaisiin sitten toinen seitsemättä. He kumpikin pelkäsi tietäen sen, voi synnistä seurata ruoskiminen, vaan kaipaus suuri, kuin järkäle tuo, sai neitosen soutamaan rakkaansa luo.

4.      Sammaleessa suojaisessa nuokkuu suolaheinää, kesäöisen laineen hyväillessä kiven seinää. Yöllä Luojan avaruutta, rakkautta rauhaa, aamun säteet koillisesta kirjoo pilvinauhaa. He huomaavat venheiden irtautuneen ja kauaksi aaltojen kuljettaneen. On tuulien viemää myös onnellisuus jää pelko ja sen tuoma toivottomuus. 5.      Vuorokaudet vaihtuu, kahden vankila on luoto, kallioiseen seinään piirtyy sydämen muoto, nimet, rauha, rakkaus ja savonjousen nuoli, nuoret löytäneestä taisi tulla mielipuoli. Voi läänitkin marssittaa historiaan, vaan liittoa nuorten ei murreta vaan. Sen vahvasti viestittää tuo nähtävyys, on Saimaalla rauha ja myös ystävyys.

Elämänohjeita ja ravinto-oppija Savosta

Puumalalainen runoilija Eeva Ikonen on kirjoittanut vaihteeksi ruokarunon. Runo julkaistu ainakin Puumala-lehdessä vuonna 1984:

Elämänohjeita ja ravinto-oppija Savosta

Joka kolokasta Suomi on sopiva mua, hyvä kaekkii o asuva tiälä. Et syntymäpaekkoes valita sua,  seo reknattu Korkeimma piälä. Joka ilemasuunnala ommoo lie muammuotova, immeise mieltä,  eikä toesiise puhheesta selevee tie, niin paljo se muuttaa kieltä. Mutta nyt minä haluva huastella ja kehuva vua Savommuata,  joka tiälä o syntynä, kasvana, tätä unneottoo ei suata. Tää o kaekelta kantilta parraenta mitä mualima piältä voep löytee ja sitte, jos huastetaa ruuvvasta,  ei ne turhii perästä töytee. Etkä mistää löytäne muuvalta tätä oekeeta tunnelmata,  ku tappoot immeiset rannalta, täös tuoreita muikkuja pata. Ja se muikun pyyntö, se aenannii o ressistä vappaata hommoo,  kalavehkei kansa ku käpsehtii, seo aena, ku pitäsit lommoo. Ne muikut o jokkaese herkkuva, joko suoloot tae savustat niitä. Jos uottelet muuvalta serkkuva, varroo paljo, vähät ei riitä. Sen tiijjä, jos Saemaale varsinnii suap muikkuverkkova heittee,  ni suarii kuppeile, laeneisii,  voep mualima kolohut peittee. Meilä vielä o säelynä ennallaa ne oekeet otraset puurot ja nuapur ku rieskasta ilemottaa,  ei kuhule olla kuurot. Kokkelmaetoo rieskan ku valamistaa seo parraenta immeise muonoo,  jos verreis o huono ja heikottaa, tie rieskoo ja muutokse huomoo.

Jos jonnii kansa o kahnaosta,  tae sulla o harmija muuta, sillo rieskoo oes hyvä kokkeilla,  sillä kohennat hankala suuta. Mutta rasvapuuro, se kuitennii iha lappaa kieleltä sannoo, sito immeiset naottina ennennii, kaek joulit se kohalle pannoo. Ja ne imelät rokat ja herkut muut iha vettä jo kielele lykkee, ku ne kunnola syntyy, o makkeena suut,  -vanha väk niistä aennae tykkee. Eväsruuvasta millo jos tarvista kalakukko voep puutetta poestoo ja syntyy se kukko myös lantusta, eikä ohjeita tarvihe toestoo. Tiältäpäe suap sanova terveiset niile ravintoviisaele asti, että meilä o sapuskat entiset: Läski, muikut, potut ja kasti. Että tulokee immeiset muuvvaltae näetä Savommua rantoja kohti. Tiältä monet jo sellaset evväät sae, että takasi tulla hyö tohti. Eeva Ikonen

Näin tehtiin heinää

Ensin heinä kaadettiin niittokoneella. Joko hevosella tai

myöhempinä aikoina traktorilla.

Jäljelle jäi kaunista luokoa. Heinä sai kuivahtaa luo´olla jonkin aikaa, esim. puoli päivää riippuen heinän paksuudesta ja sääoloista.
Tämän jälkeen se haravoitiin haravakoneella kasalle, karhelle, mistä oli helpompi nostella heiniä seipäille.

Rautakangella iskettiin maahan reikä seivästä varten.

 Ja juntattiin seiväs.

Seipäässä oli 2-3 reikää, joihin laitettiin tappi työn edistyessä. Alimmaiseen reikään tietysti ensin, etteivät heinät makaa maassa. Välitapit tarvittiin, että seipäällä oleva heinä saisi ilmaa eikä homehtuisi.

Kuivaheinän teko lehmille koko talveksi oli yleensä monen päivän työ. Työhön pääsivät/joutuivat osallistumaan tavallisesti kaupunkilaiset kesävieraatkin.

Uudempaan aikaan 1980-luvulla saa joskus henkilöautokin toimittaa työkoneen virkaa.

Päiväkahvit juotiin pellolla. Usein myös ruokailukin oli pellolla, riippuen tietysti, miten kaukana talosta oltiin. Juomana kaljaa tai piimää.

Valmis heinäpelto oli kaunista katseltavaa.

Kun heinät olivat kuivat, ne ajettiin latoon. Kuormaa tehdessä oli hyvä, jos kuorman päällä aikuisen lisäksi oli myös lapsia polkemassa kuormaa tiiviimmäksi.

Samoin ladossa lapset saivat hyppiä ja polkea heinää mielin määrin, jotta kaikki heinä mahtuisi talveksi katon alle. Heinäkerrosten väliin heiteltiin merisuolaa, ettei heinä homehtuisi ja että se muutenkin säilyisi paremmin. Suola esti myös jonkin verran hiiriä syömästä ja järsimästä kaikkea. Ja olihan suola heinissä eläimillekin tarpeeseen.
(Ensimmäinen kuva: Rokansalon perinnekansioista, 1950-luku)
(Muut kuvat Marja Kiljunen, 1970-80-luku)

Tarina ja balladi Liittokivestä

Liittokivi

Suur-Saimaan alueella Mikkeli-Lappeenranta-laivareitin varrella on yksinäinen kallioluoto, Liittokivi, kuin virstanpylväänä Saimaan purjehtijoille. Savitaipaleen, Taipalsaaren ja Puumalan kuntien rajat kohtaavat tällä kivellä. Myös Mikkelin ja Kymen läänin rajat kulkevat kiven läheisyydessä. 

Tällä merkkipaalulla on myös historiallista taustaa, sillä kun Venäjän ja Ruotsi-Suomen välillä solmittiin Turun rauha 1743, valtakuntien välinen raja määrättiin kulkemaan ylös Kymijokea Mäntyharjulle, josta se vedettiin nykyisen Ristiinan kunnan halki itä-kaakko-suunnassa Liiansaaren rantaviivaa pitkin ja edelleen Liittokiven kautta Patasalmeen, josta Käkövettä myöten Kylliöjärven saaren eteläpuolitse Vuolteensalmen kautta Ummistonvedelle ja edelleen Savonlinnan suuntaan. Väitetään, että kivestä olisi joskus löytynyt myös silloisen rajan merkit kallioon hakattuina.

Mikkeliläinen nyt jo eläkkeellä oleva satamakapteeni Hyyryläinen on kertonut, että hän noin 60 vuotta sitten kuuli eräältä 86-vuotiaalta vanhukselta ensi kerran tarinan Liittokivestä. Tämä puolestaan oli kuullut sen äidiltään, joten tarulle kertyy jo näin laskien ikää parisataa vuotta.

Näin se kuuluu: ”Tiedätkös sinä poika, että sille kivelle on päättynyt kahden nuoren ihmisen ikä? Tytär oli Suomenniemeltä ja poika Puumalan saaristosta. Tätä kiveä he käyttivät salaisena kohtauspaikkanaan, koska vanhemmat ja sukulaiset eivät olisi sallineet heidän tavata toisiaan. Mutta nuori lempi ei kielloista välittänyt. Taas kerran luodolla ollessaan heidät yllätti myrsky, joka vei heidän veneensä. Sieltä heidät sitten löydettiin menehtyneinä, sillä paikka oli syrjäinen. Ei ollut vesillä liikkuvia, ja lähimpään asumukseen oli matkaa 15-20 kilometriä.

Tällä tarinalla, kuten muillakin samankaltaisilla, on useampia versioita, joista eräs on luettavissa Linna ja maakunta –kirjasta.

Balladi Liittokivestä

sanat: Antti Lankinen

sävel: Rauno Lehtinen

On Saimaan aavan keskellä tuo luoto kivinen

sen valtakuntain kruunut peittää pintaa.

Mutt´ ammoin, kertoo taru kansan suussa kulkenut,

se perinyt on katkerata hintaa.

Nuor neito hämäläinen ja poika Karjalan

sen suojas ain´ toisiansa lempi,

kun julma riita heimojen tuo iänikuinen

sai tyhjäks haaveen nuorten ihmisten.

Taas kerran lempiväiset kohtas luodolla

jäi kauas kummallakin oma ranta.

He haaveiluunsa vaipuneina kaiken unhoitti

vain muistain nuoren rakkautensa.

Mut myrsky nous, venehensä kauas karkoitti

ne tuulen myötä luotans pois kulki.

Jäi luodolle he syleilyynsä vaipuneina näin,

ja viimein kuolossa he silmät sulki.

Julkaistu Puumala-lehdessä 7.9.1967

Tallentanut Erkki Nurminen

Kuva Marja Kiljusen arkisto 

Lintusalon Nestorinrannassa on laulettu kesällä 2012 uutta balladia Liittokivestä.