Maakuoppa-asumista

Puumalassa on yksittäisiä asumuksia tehty myös maakuoppaan. Maahan on kaivettu kuoppa ja maanpäällinen osa on tehty riu´uista tai laudoista. Maakuopassa asuminen on ollut yllättävän yleistä savupirttiasumisen rinnalla vielä 1900-luvun alussakin, vaikkakin monille tuolloin enää vain tilapäisratkaisu. Näistä ei ole kovin paljoa jäänyt tietoa jälkipolville, sitä ei ole ilmeisesti erityisemmin välitetty muistella.  Puumalan historia -kirjakaan ei mainitse asiasta ollenkaan. Mutta asunto maakuopassa on kuitenkin mitä parhainta maalämmön hyödyntämistä, mitä moderni rakentaminen nykyään hehkuttaa, mutta jonka puumalalaiset ovat tienneet ja osanneet jo aikoinaan. Sellaiset asunnot ovat olleet kuitenkin lämpimämpiä kuin jokin pahainen lautahökkeli maan päällä. Puumalan hiekkaiseen rinnemaahan sellainen on ollut suhteellisen helppo tehdäkin, eikä ole keväällä ollut tulvia kuten alueilla, joissa on tasaista savimaata.
 

Maahan on kaivettu talon tai huoneen kokoinen kuoppa, seinät rakennettu maan päälle riu´uista särentäaidan tapaan, riukujen väliin on tukittu sammalta ja päälle multaa tai niiden sekoitusta. Kattona on ollut laavukatto. Ehkä vähän edistyneempi muoto on ollut, että seinät on tuettu hirsillä tai laudoitettu, samoin maan päälle on rakennettu laudoitettu osa. 

Tällaisia asumuksia lienevät ihmiset osanneet tehdä jo kivikaudella ja mm. Karjalassa ne ovat olleet kota-asumusten kanssa yleisiä asuntoja ennen savupirttejä. Ne ovat säilyneet joillakin seuduilla jäänteinä meidän päiviimme asti. Eräillä seuduilla tällaista asuinsuojaa nimitetään turvekammiksi. (Karjala 1)

Näitä maakuoppa-asumuksia on ollut Puumalassa vielä 1900-luvun puolivälissäkin vähän siellä täällä. Mm. Viljakansaarella Eino Löppösellä on ollut tämän tyyppinen asumus. Myös Antti Reponen eli Tuonelan Antti Lietniemessä on asunut maakuopassa vielä 1940-luvulla. Hänellä ei ollut perhettä.  Raimo Luukkosen kertoman mukaan Kitulan puolella oli Pekka Matikka, Karjalan siirtolaisia, joka asui maakuopassa. Kun hän sai itselleen tilan, kaivoi ensimmäiseksi rinteeseen montun, ja siihen sisäänlämpiävän saunan, jossa asui yhden talven siihen saakka, kunnes sai itselleen rakennetuksi mökin. Siirtolaisten tilapäisiä maakuoppa-asumuksia lienee ollut enemmänkin oman varsinaisen asumuksen valmistumista odotellessa.

Myös Terttu Hakulinen Ryhälästä muistaa maakuopassa-asujan: ”Jossain Hamulassa päin asui Pekka Eronen maakuopassa. Lapsena kuulin, että hän oli ennen talvisotaa kaivanut ison kuopan, laudoittanut sitä ja asustanut siellä lapsineen, hänellä oli neljä lasta. Hän oli laittanut lautoja ja olkia ja sen sellaista sisäseiniin. Kun oli oikein kylmä talvi, hän joutui ottamaan lehmänkin sinne sisälle. Kyllä se on ollut kurjaa asumista.

Hän oli oikein kova kommunisti. Luulen, ettei häntä kukaan sen vuoksi oikein huolinut loiseksikaan. Sota-aikaan äiti otti perheen meille Mannilanniemeen. Äiti antoi yhden huoneen heille. Huoneessa oli ennen ollut kauppa, joten siinä oli oma sisäänkäyntikin. Äiti sanoi, että hän ei ilkeä nähdä, että lasten pitää asua maakuopassa. Me lapset olimme hirmu äkäisiä, sillä kun minäkin tulin lomille lottahommista, se Pekka tuli tupaan ja hirveästi paasasi omaa aatettaan. Äiti käski hänen mennä omaan huoneeseensa akiteeraamaan. Kun tietää, millaiset hänen asumisolonsa olivat olleet, en yhtään ihmettele, että hän oli kommunisti”.

Viljakansaaren kyläkirjassa kerrotaan eräästä pariskunnasta, joka myös asui maakuopassa: ”1940-luvun lopulla näkyi päivittäin savu nousevan Riikka ja Mauri Rantalaisen maa-alueelta pellonlaidasta, maan sisältä. Aivan oikein! Mauri kaivoi maakuopan, jossa Rantalaiset asuivat useamman vuoden ajan. Myöhemmin he rakensivat asuinrakennuksen maan päälle”. Pariskunnalla ei liene ollut lapsia. Tuulikki Sipisen kertoman mukaan tämä asumus on ollut huoneen kokoinen, ikkuna oli ylhäällä maan rajassa, seinät valkoiset, rapatut. Kertojan mieleen on jäänyt, miten seinät talvella hikoilivat, seinistä valui vesihelmiä. Myös navetta ja sauna olivat heillä maakuopassa. Saunaan mentiin alas maan alle ja lauteet olivat maan pinnan tasalla. Myöhemmin pariskunta rakensi itselleen hirsitalon maan päälle.

Aikalaisten kertomaa: ”Mökin lattia "vietti" mökin peräseinälle niin, että talvella liukkailla lapikkailla valui perälle. Maurilta oli joku kysynyt vatupassista. -Ei se rinnemaalla suoraan näytä!” oli Maurin vastaus.

Maakuoppa-asunto Riikkalan tilalla Viljakansaarella. Kuvassa 1 asuinrakennus on oikeanpuoleinen, keskellä sauna ja vasemmalla navetta. Rakennukset on nyttemmin hävitetty.

 Kuvassa 2 asuinrakennusta ei näy (jää oikeaan reunaan). Tällaista asuntoa nimitettiin myös möysäksi: maahan kaivettu kuoppa ja siihen päälle rakennettu (useimmiten hirsistä) asuntorakennus. Kuvat via Satu Valtonen.

Matti Ikonen muistaa isänsä kertoneen perheestä, joka asui Loketon-onkalon lähellä asumuksessa, jossa ainakin yksi seinä oli luonnonseinää, maata tai kalliota. ”Perheen äiti oli hieman sellainen, joka ei oikein tuntenut rajaa oman ja naapurin tavaran välillä, joten heitä ei tahdottu ottaa enää loisiksikaan asumaan mihinkään. Niin oli rakennettava itse jonkinlainen asumiskolo”.

Yleisempää kuin varsinainen asumus maan sisässä lienee ollut jonkin ulkorakennuksen sijainti ainakin puoliksi maan sisässä. Hugo Sipisellä on ollut navetta puoliksi maakuopassa. Eräs perinneryhmäläinen puolestaan kertoi, että kun hän oli lapsi, heillä oli sauna maakuopassa. Tämä on ilmeisesti ollut jopa niin tavallista, etteivät ryhmäläiset oikein tahtoneet muistaa sellaisesta mainitakaan.

Meeri Toikka muistelee maakuoppa-asumista 1900-luvun alkupuolella:

Isäni oli kotoisin Jääsken pitäjän, Kuurmanpohjan kylästä. Isällä oli kaksi veljeä ja kolme sisarta. Isä oli ammatiltaan panostaja, kulki työn perässä kivi- ja kanavatöissä, missä tarvittiin räjäyttää kiviä. Hän kulkeutui Kitulaan, Leukoin kanavan rakennukselle, jossa tutustui äitiini. Äitini nimi oli Julia Salmela os. Sorjonen.

Äitini oli syntynyt Puumalan Huuhkaalan kylässä, Alatuvan vanhimpana tyttärenä. Heitäkin oli kuusi lasta, joista kaksi nuorinta poikia. Äidin isä Jakob Sorjonen kuului kolmannessa polvessa Sorjosten ”mahtisukuun”, jonka kantapaikka on ollut Puumalassa, Laakon tila. Päätilan lisäksi Laakolla oli useita torppia, joita Sorjosten kantaisä oli ostellut Puumalaan tullessaan. Yksi niistä oli Salmelan paikka Huuhkaalan salolla, synnyinkotini.

Äidin äiti Anna Kustaava Sorjonen, oli syntyisin Puumalan Lampilasta. Kutsuimme häntä Alatuvan Mammaksi. Mamma oli lapsen mielestä jotenkin erikoinen. Muistan kun hän istui ikkunan luona ja luki ääneen virsikirjaa. Hänellä oli aina pitkä maahan ulottuva, hyvin rynkätty hame. Yläosana röijy, pusero, jossa oli korkea kaulus, edessä napit tai nepparit, veen muotoinen helma ulottui vähän hameen päälle. Mamma ei yleensä tehnyt talon töitä, hoiti vain enon lapsia ja lauloi kehtolauluja.

Isäni alkuperäinen nimi oli Johannes Maall, joka puumalalaisten suussa taipui Mualin Jussi. Hän muuttikin nimensä Salmelaksi. Äiti oli ison talon tytär ja isä reissumies. Mikä lie saanut äidin lähtemään reissumiehen matkaan.

Vihittynä Äiti ja Isä muuttivat ensin Jaakkimaan, josta parin vuoden päästä takaisin Puumalaan. Palattuaan he asuivat ensin Alatuvalla, jossa mamma asui nuorempien lastensa kanssa. Kauan vanhempani eivät Alatuvalla asuneet vaan muuttivat viereiseen taloon loisina asumaan. Kun lapsia rupesi tulemaan, tahtoi isä perheelle oman kodin. Hän tahtoi Alatuvan maasta paikkaa, johon rakentaa. Mamma ei suostunut talon jakamiseen, vaan osoitti torpan paikan.

Saatuaan salopalstan, entisen torpan paikan, tiettömän taipaleen takaa, isä teki maakuoppaan asunnon. Kaivettuaan paikan rinteeseen, isä meni metsään, kaatoi näreriukuja, joista tuli pystypilarit, niiden taakse poikittain samanlaiset riu´ut. Hän laittoi sammalta estämään mullan valumisen ja täytti ulkopuolen mullalla. Vain oven kohta ja pieni ikkuna sen vieressä jäi vapaaksi. Isä rakensi luonnon kivistä ja savesta uunin. Katto vielä ja koti oli valmis asukkaiden tulla. Lokakuussa isä vei perheensä sinne, äidin ja neljä pientä lasta. Kaksi lasta syntyi vielä perheen siellä asuessa. Mökki oli lämmin, talvella vesi tippui katosta. Äitini kertoi, että tuvassa pystypuun kohdalla oli tuoli käännetty alassuin ja siinä vauvan peti. Kerran pystypuun alareuna irtosi ja seinä tuli sisään, mutta samalla tyrkkäsi vauvan pedin pois edestään, eikä vauvalle käynyt kuinkaan.

 Kuusi vuotta perhe asui maakuoppa-asunnossa. Joskus 1920-luvun alkupuolella rakennettiin uusi tupa, oikein hirsimökki, jossa oli tupa, kamari ja kyökki. Talviaikaan asuttiin vain tuvassa, koska muissa huoneissa ei ollut uunia. Uuteen tupaan syntyi vielä kaksi nuorempaa lasta.

Mökki oli harmaa, pienet peltotilkut mökin ympärillä, harmaa aita, ei porttia vaan veräjä. Eteisessä ei ollut ovea, vain aukko, josta kuljettiin. Ulkorappuset olivat jääneet kesken, kai tarvikkeiden puutteesta, vain pari lankun pätkää ja lautaa lyöty väliaikaisesti. Eteisestä oli avovintille tikapuut. Tuvassa oli kolme ikkunaa, iso ja kaksi pienempää. Luonnonkivistä ja savesta muurattu iso uuni ja maalaamaton puulattia. 

Julia ja Johannes Salmela syntyivät samana vuonna 1890, kuolivat myös samana vuonna 1954 (Meeri Toikka, o.s. Salmela, muistelmista koonnut Pirkko Ihanamäki)

Valekuolemia ja uskomuksia

Alpo Suomalainen on merkinnyt muistiin myös kuolemaan liittyviä uskomuksia:

Vielä ainakin 1900-luvun alussa melkein kaikki kammoksuivat kuollutta. Aremmat eivät uskaltaneet pimeän aikaan olla yksin niissä taloissa, eikä läheisyydessäkään, missä kuollut oli. Erityisesti pelättiin noitien henkiä noitien kuoleman jälkeen, samoin murhaajien ja itsemurhan tehneiden.

Ihmisen kuoleman edellä kävi erilaisia enteitä ja merkkejä vielä vuosisadan vaihteen tienoillakin. Ruumislaudan veistämisääniä kuultiin, metsän eläimiä tuli kotipihaan tai -rakennuksiin, tikka hakkasi tuvan seinää, teeri tai metso lensi tuvan katolle, orava kiipeili pihapuussa. Kun kuolema oli jo aivan lähellä, hiipi itse kuolema esim. virsut jalassa niin, että askeleitten ääni kuultiin, vaikkei itse äänen synnyttäjää nähty.

Jolloinkin joku ”pahasilmä” (ilkeä noita) pani ”painaisen” ruumishevosen rekeen. Silloin kuorma tuli niin raskaaksi, että hevosen oli sitä vetäessä ponnisteltava niin, että siitä vaahto tippui.

Erään tapauksen on kertonut Eetu Matinen (synt. Puumalassa 1880 tienoolla). Hän oli tulossa kotiinsa Puumalaan. Ruokolahdella Kelkanmäellä ”pahasilmä akka” pani hänen ja hänen serkkunsa rekeen paineisen. Hevosen oli sangen työlästä saada rekeä kulkemaan. Miehet tyrkkivät ja kolistelivat rekeä. Paineinen hävisi ja reki kulki yhtä keveästi kuin ennenkin.

Tällaiset tarinat ovat nykyään käyneet hyvin harvinaisiksi, mutta saattaa niitä jolloinkin kuulla vieläkin. Luukkolan kylästä kerrotaan, että eräs mies näki enkelin tulevan ottamaan kuolemaisillaan olevan lapsen sielua.

Ennen vuotta 1880 sattui Ruokolahden Kekäleenmäessä talvisaikaan, että iltayöstä luultiin erään perheenjäsenen kuolleen. Ruumis vietiin asianmukaisten menojen jälkeen laudalla aittaan ja ovi lukittiin. Kuolleen aitasta alkoi jonkin ajan kuluttua kuulua kovaa huutoa, mutta kukaan ei uskaltanut mennä avaamaan ovea. Vasta seuraavana aamuna päivänvalossa mentiin katsomaan. Vainajaksi luultu oli tullut oven luokse ja paleltunut siihen. (Kertojana Anna Suomalainen, o.s. Fennander Livunniemestä, synt. 1860 Puumalassa.)

  

Toisessa tapauksessa ”kuollut” oli jo haudattukin, kun alkoi haudasta kuulua ääntä. Asiasta ilmoitettiin papille. Tämä sanoi: ”Sille on hauta luettu, ei sille ole syytä mitään tehdä”. (Kertojana Juhani Juhananpoika Luukkonen, synt. 1800-luvun puolivälin tienoilla Junninmäellä).

Vierasuskoisia ei katsottu ennen vanhaan hyvällä. Eräs Puumalan pitäjäntuvan lämmittäjä oli ”riimuoji” uskoa (tarkoittanee sanaa frimurare). Kun mies kuoli, saapuivat mustat vaunut pitäjäntuvan eteen. Kuolleen ruumis vietiin yleisen tavan mukaan johonkin ulkorakennukseen. Mutta kun mentiin vainajaa arkkuun panemaan, löydettiin vain paljas ruumislauta. Ettei arkku jäisi aivan tyhjäksi, pantiin sinne pölkky.

Eräs toinen pitäjäntuvan lämmittäjä oli ”katulieki” uskoa (tarkoittanee katolilaista). Joka kääntyi katuliekin tai riimuojin uskoon, piti sitä koskevaan asiakirjaan kirjoittaa verellä nimensä. (Alpo Suomalainen)

Vielä 1940- ja 50-luvullakin pidettiin arkun kansi auki, että omaiset saivat jättää hyvästit vainajalle. Kuva Pirkko Ihanamäen arkistoista.