Yksi ehdottoman itäsuomalainen piirre on pääverbiä vahvistavat
kuvailevat eli deskriptiiviset verbit kuten istua röllöttää, muata röhnöttää,
laoloo loilottaa, juosta jolokottaa ja ulokona vain sattaa lotisoo.
Tällaisia kuvailevia lisäsanoja voidaan käyttää myös asioista ja
henkilöistä: pieni pojan tossikka. Joistain ehkä vähän yksinkertaisista
henkilöistä, mutta ei aina välttämättä pahassa mielessä, saatettiin sanoa: Röpö-Riikan
röllikkä, Tauno-pojan tyllikkä, Elma-tytön ryllikkä.
Henkilön jokin ominaisuus, tapa tai toiminta saattaa antaa aiheen
käyttää nimen yhteydessä lisänimeä, jossa voi olla leikillisen pilkallinen sävy:
Hirnakka-Ville (erikoinen nauru), Turaparta-Arponen (pitkä ruokkoamaton parta),
Lotina-Härkönen (teki hyvää lotinaa eli läskisoosia), Rullikka-Antti (iso,
erikoinen hattu päässä), säveltäjä-Ikonen (kulki huuliharppu taskussa soitellen
ja laulellen), Jurnikka-Jallu (hiljainen ja juro), Kaivotuvan Alpo (laittoi
kylässä ensimmäisenä vesijohdon).
Myös sattumus tai ammatti voi olla syynä lisänimen käyttöön: Laivankaataja-Hämäläinen
(kapteenille sattunut pieni haveri vesillä).
Tavallista on käyttää henkilön ammattia tai talonnimeä nimen yhteydessä myös
ilman ivaa tai muuta sivumerkitystä: Karvar-Siiskonen, (karvari=nahkojen
parkitsija), Nakki-Tatu (kioskinpitäjä, myynnissä myös nakkeja), Munkki-Hilda
(teki hyviä munkkeja), Verkko-Pekka (kulki talosta taloon paikaten
kalaverkkoja). Komelo-Nestori (tilan nimi), Herrahaan Arttu (tila Herrahaka).
Ei ole myöskään harvinaista, että sukunimi, varsinkin vierasperäinen
vääntyy suomalaisempaan muotoon. Armas Fred on kansan suussa ollut aina Rieti
Armas. Eivät muutkaan vierasperäiset nimet ole taipuneet kansan suussa oikeaan
muotoon: Oivi Bjong sai olla nimeltään Jonki Oti.
