Savolaista hellittelyä

”Kävin Sepukan ja Seijukan kanssa ostoksilla”, kuulostaa länsisuomalaisesta oudolta, mutta on puumalalaiselle ja muille itäsuomalaisille normaali ilmaisutapa.
Kyseessä on hellittelymuoto erisnimistä Seppo ja Seija. Tällaisia tavallaan pienennysmuotoja on mahdollista tehdä vaikka mistä nimestä esim. Kari-Karikka, Aila-Ailukka, Leena-Leenukka, Paula-Paulukka. Astukka ja Kallukka eivät ulkopuoliselle ehkä heti yhdisty Astaan ja Kalleen, mutta puumalalaiselle ne ovat selviö. Jotkut nimet ovat eriytyneet omiksi itsenäisiksi nimikseen, niitä ei usein enää mielletä johdannaisiksi, esim. Marja-Marjukka. Myös vaikkapa Teutor-nimestä käytetään hellittelyä tähän tapaan: Tietukka tai Teutokka.

Eräs henkilö puhui enokasta.  Vaikka olen asunut jo kauan Savossa, ei sanan merkitys oikein ensi kuulemalla auennut. No sehän on tietysti eno. Kukahan sitten on setukka?  Tai olisikohan tätikkä kuitenkin tutumpi? Viime mainittua olen minäkin kuullut useastikin käytettävän. Enokka, setukka ja tätikkä ovat enon, sedän ja tädin hellittelymuotoja, joita syntyperäiset savolaiset viljelevät puheessaan ihan jokapäiväisesti. Kukas sitten on papukka? No pappa tietysti!

Eräs henkilö kertoi, kuinka tällainen tätikäksi nimittely oli alkanut ärsyttää erästä hämäläistä vierailijaa, ja tämä oli alkanut puhutella saman mallin mukaan Eilaa elukaksi. Oikeastihan muuten tuokin hellittely on Eilukka.

Lapsuus Puumalan Sahanlahdessa

Vuokko Hautaniemen ja Maire Pietarisen haastattelu

Vuokko Hautaniemi ja Maire Pietarinen ovat molemmat asuneet ja viettäneet lapsuutensa ja nuoruutensa Puumalan Sahanlahdessa. Molemmat ovat syntyneet Kontilassa. Vuokko oli n. 7-vuotias ja Maire ½-vuotias, kun perhe muutti Sahanlahdelle.

Vuokko meni 18-vuotiaana naimisiin Harmaalan koulun opettajan Pentti Hautaniemen kanssa. Häät marraskuussa 1953.  Ensimmäisen lapsen hän sai 20-vuotiaana.

Sahanlahden alueesta: Sahanlahdelta on purettu monia taloja pois, mm. nykyisen tenniskentän vieressä on ollut aittoja ja navettarakennus. Nykyisen asuntovaunujen parkkipaikalta on purettu pois sepän talo. Miettulan sahan työläisten asuttama alue on ollut kuin oikea kylä. Alueella on asunut yhdeksän perhettä ja kaikilla on ollut 5-6 lasta.

Sahanlahdella on ollut myös kauppa, kirjailija Elsa Heporaudan isä piti kauppaa päärakennuksessa, myös Ensio Hämäläisen isä piti kauppaa, se oli yläpytingin ulkorakennuksessa.  Myöhemmin tuli kauppa myös Harmaalaan menevän tien varrelle, eli Auvisen kauppa. Maire alkoi työskennellä 12-13-vuotiaana apulaisena kesäisin Auvisen kaupalla, että isäntäväki saisi olla kesällä vähän vapaammin, ulkotöitä pellolla tehden. Olivat siis lähellä, jos Mairelle tuli jotain kysyttävää. (Auviset olivat Mairen kummeja, ja pyysivät Mairea usein auttamaan). Se oli pieni sekatavarakauppa, jossa myytiin kaikkea paitsi ei maitoa. Kaikilla oli itsellä lehmiä.

Koskessa oli aikoinaan myös pieni sähkölaitos, joka perustettiin noin 1941-1942. Se oli käytössä aina 60-luvun alkuun saakka, ja tuotti sähköä noin kolmen kilometrin säteelle. Kauppias ja kaksi talonisäntää laittoivat sen pystyyn. Vuokon ja Mairen isä hoiteli laitosta. Yöksi se laitettiin kymmeneltä kiinni tai ihan pienelle ”yösähkölle”. Aamulla virtausta suurennettiin, että saatiin navetoihin sähköä. Kotona paloivat usein lamput, kun virtaus oli niin kova, että lamput eivät kestäneet.

Ihmisillä oli paristoradiot, yhteen aikaan oli sahalla Puumalan ainoa meijeri. Alue on siis ollut melko edistynyt yhteisö. Kirkonkylällä oli toinen meijeri.

Sahanlahden elämään jokapäiväisesti kuuluivat myös tukkilaiset, lautat sekä hinaajat, jotka kävivät hakemassa tukkeja pois.

Sauna on ollut nykyisen lämpökeskuksen paikalla, koko kylän yhteinen. Aamulla aikaisin alettiin lämmittää, kolmelta iltapäivällä alkoi naisten ja lasten saunavuoro, viideltä tulivat miehet ja isommat pojat. Alun perin miehet ja naiset ovat kylpeneet vanhaan tapaan yhtaikaa, minkä Vuokko muistaa hyvin, Maire muistaa vain hämärästi. Kauppias Auvisella oli oma sauna.

Koulu: Harmaalan kansakoulua käytiin. Sinne ei ollut juuri tietä, kapeaa kärrytietä kuljettiin, 3½ km potkukelkalla, suksilla, kävellen. Vuokolla oli pieni sininen potkuri, joka oli niin nätti ja mukavan pieni, että jotkut luokkakaverit kadehtivat sitä, ja syntyi joskus tappelua siitä, kuka sillä saisi ajaa. Kun Pentti Hautaniemi tuli Harmaalan koulun opettajaksi, hänellä oli polkupyörä, hänen pyörän kyydissä sisarukset pääsivät joskus koululle.

Opettajat: koulu oli kaksiopettajainen, entinen kiertokoulun opettaja opetti 1-3-luokkia. Oppilaita oli hyvin paljon. Opettajina mm. Selma Parkkinen, Lyytinen, Jaakkola. Opettajat eivät olleet ankaria, mutta heitä kunnioitettiin. Naiset muistavat myös, että kaksi naimatonta opettajaa otti itselleen ottolapsen.

Tyttö ja poika istuivat tavallisesti luokassa rinnakkain. Vuokolla ei ole juuri muuta jäänyt kouluajasta mieleen kuin että kun hän kerran tunnin alussa sanoi hiljaa jotain vieressään istuneelle Parkkisen Reinolle, opettaja otti molempien päästä kiinni ja laittoi heidän päät yhteen. Ei kovin kovasti, mutta tapaus on kuitenkin ollut mieleenpainuva ja jotenkin loukkaavaa: oli jotenkin kauheaa, että opettajan täytyi varoittaa!

Nurkkaan laitettiin tuohon aikaan oppilaita rangaistukseksi ahkerasti, eivät kumminkaan haastatellut joutuneet sinne. Maire on ollut jälki-istunnossa, hän kun oli vilkas lapsi. Hautaniemen Penttikin jätti joskus hänet jälki-istuntoon.

Koulumatkalla pojat kiusasivat. Pojat saattoivat hyökätä kahdelta suunnalta tyttöjen kimppuun ja antoivat lumipesuja. Mutta se ei kuitenkaan ollut sellaista kiusaamista, että olisi alettu pelätä kouluun menoa, eikä aina välttämättä pidetty kiusaamisenakaan. Vuokosta tämä tuntui kiusaamiselta, Mairesta se oli vain leikkiä.

Juhlat koululla olivat yleensä valtavia. Joulujuhlat alkoivat jo aamulla kuudelta. Maire muistaa yhden joulujuhlan erityisesti: oli valtavan liukas, peilikirkas jää tiellä. Äiti laittoi molempiin kenkiin kiinnitettävän raapan, Maire istui potkukelkassa, äiti lykkäsi raappajaloin mäen ylös potkuria. Joulujuhlassa olivat tavallisesti vanhemmatkin mukana.

Naimisiinmenon jälkeen Vuokko ja Pentti asuivat Harmaalan koululla. Vuokko oli mukana usein luokassa, opettajanakin. Kun Pentti jatkoi Helsingissä opintojaan, Vuokko oli sill´aikaa töissä, tavallisesti myös jossain kaupassa. Tavallisesti hän kulki suksilla ja pyörällä töissä kirkolla, 15-vuotiaana esim. Hämäläisen Ension kaupassa töissä. Miettulanlahdessa oli myös Ension sivukauppa, missä Ensio yksin hoiti sitä. Kun Lietvedentietä rakennettiin, työmiehet kävivät paljolti Ension kaupassa. Vuokko oli usein myös siellä töissä.

Joulut olivat muuten hyvin samanlaiset kuin nykyäänkin, mutta tietysti ei ollut sellaista tavaran paljoutta ja yltäkylläisyyttä kuin nykyään.

Puumalassa oli yleinen tapa, että tapaninpäivänä aamulla sauna lämmitettiin naapurille. Kun talonväki heräsi, oli sauna valmis. Nykyäänkin vielä jotkut lämmittävät tapaninaamun saunoja, mutta lähinnä itselleen. Tapaninpäivänä hevonen laitettiin valjaisiin ja lähdettiin ajelulle ja kyläilemään. Joulupäivänä ei kyläilty koskaan. Tapanina siis ensin aamulla kylvettiin, sitten lähdettiin kyläilemään. Ja jouluaattona tietysti saunottiin myös. Joulukirkkoon lähdettiin hevosilla jäätä pitkin hyvin arvokkaasti jonossa, takaisin päin tullessa ajettiin kilpaa, kuka on Sahanlahdella ensimmäisenä.

Muutenkin oli kaikki erilaista kuin ennen: Ei torttuja syöty kuukautta ennen tai kahta, tortut laitettiin leipomisen jälkeen aittaan, vasta aattona otettiin kahvin kanssa ensimmäiset tortut. Viime jouluna Vuokko löysi äidin jäämistöstä taikinan alkuperäisen reseptin, ja tortut olivat ihan eri makuisia kuin nykyään kaupasta ostetut. Hyviä!

Perinneruuat suunnilleen samat kuin nykyään: kinkut, lanttu- ja porkkanalaatikko. Vuokko on kokenut pula-ajan, nälkää ei tarvinnut nähdä, mutta ei ollut herkkujakaan. Oli oma sika, josta sai lihaa, oli maitoa, puolukat saavissa jäässä, josta kaavittiin talvella pöytään. Kun sika teurastettiin, lihat suolattiin. Särkiä kuivattiin, laitettiin joko rautalankaan tai levyn päälle, ja sen päälle sideharso. Sitten särjet vietiin aitan etelänpuoleiselle katolle kuivumaan. Kuivista säristä leikattiin siivuja leivän päälle leikkeleeksi = graavattua särkeä! Lapset olivat aina ongella, saatiin särkiä ja ahvenia, kaikki syötiin.

Haukia keväällä tuli paljon katiskoihin. Koska ei ollut pakastimia, kalat olivat talvella lumessa. Silakkaakin ostettiin joskus kaupasta ja laitettiin lumihankeen säilöön.

Metsän antimista marjojen lisäksi kerättiin sieniä, mutta vain rouskuja, ei puhettakaan että muita sieniä. Vielä aikuisenakin he ihmettelivät, kun ulkomaalaiset kulkivat mökin pihan läpi ja kantoivat muovikassilliset täynnä isoja tatteja. Vuokko ajatteli, että kyllä nuo ulkomaalaiset ovat ihan hulluja. Vasta aikuisena hän on oppinut syömään muitakin sieniä.

Sota-ajasta:

Kun Enso evakuoitiin, nykyiseen Sahanlahden ravintolaan laitettiin valtavat kangasrullat evakkoon, talo oli aivan täynnä kangasrullia. Vuokolla on vielä nykyäänkin silitysalusena sitä kangasta, jotain ihmeellistä kangasta.

Evakkojen lehmiä ja vasikoita sekä sotilaita kulki Sahanlahden ohi. Tiehän kulki museon ja nykyisen ravintolan välistä. Lapset ihmettelivät kovasti ja katselivat kulkueita. Tie jatkui kosken yli vanhaa puusiltaa pitkin Kaipaalaan ja Miettulaan. Sinne kulkivat evakot lehmineen, Sahanlahdelle ei jäänyt evakkoja. Vain sotilaita asui myös Sahanlahdella. Äiti oli laittamassa heille ruokaa. Sotilailla oli hyvää säilykelihaa purkissa, jota he antoivat Vuokon ja Mairen perheellekin yhden purkillisen. Säilykeliha oli tosi hyvää, mutta eihän sellaiseen ollut totuttu. Vuokko ahmi säilykettä liikaa ja tuli ihan kipeäksi.

Lapsuusajan sattumuksia:

Kauhea kammo on Vuokolle jäänyt käärmeistä. Sahalla oli tietysti suuria purukasoja, jotka paloivat (siis kompostoitumalla), ja niissä viihtyivät käärmeet, lähinnä tarhakäärmeitä. Niitä oli aivan valtavasti, ja kun meni uimaankin, piti uida käärmeiden seassa. Ja kerrankin yksi käärme vain uiskenteli lähellä ja miehet ampuivat sen järveen. Tästä kaikesta on jäänyt aivan hirvittävä kammo käärmeitä kohtaan. Metsässäkin nykyään kulkiessa Vuokko tuijottaa vain koko ajan jalkoihin, ettei vain olisi käärmeitä.

Kun tuli Lietvedentie, se halkoi sahanpurupakat molemmille puolin tietä. Kun aurinko paistoi ja lämmitti asfaltin, pikkukäärmeet nousivat asfaltille lämmittelemään, ja postia hakiessakin saattoi nähdä aina kerralla kymmenkuntakin käärmettä liiskaantuneina auton alle. Niissä oli kyykäärmeitäkin. Mutta vain yhden kerran haastatellut muistavat, että käärme olisi purrut jotain poikaa.

Horsmia kerätessäkin oli aivan kauheaa, kun piti varoa käärmeitä. Koulusta tultua piti usein kerätä horsmia, että kun illalla mentiin lypsämään, lehmillä olisi edessään hyvää syötävää. Näin ne olisivat rauhallisempia, sillä kärpästen takia lehmät olivat lypsyn aikanakin rauhattomia. Lypsyn aikana piti lasten tavallisesti olla myös huiskimassa kärpäsiä lehmien selästä.

Kosken yläpuolella Niskalammen puolella nykyisen saunan kulmalla, kosken suulla on pieni saari, jonne he eivät ole jalalla astuneet. Saarta sanottiin käärmesaareksi, sillä se oli aivan täynnä käärmeitä. Aikuiset varoittivat ankarasti menemästä saarelle. Talvellakaan ei saarelle voinut mennä, sillä jäät olivat erittäin heikot sinne mennessä.

Nykyisen rantaravintolan ja nykyisten venevajojen vieressä on kalliolla pieni harmaa koju, joka oli nimeltään ruumiskoju. Se oli aikoinaan ruumishuoneena. Myöhemmin se oli Enso-Gutzeitin lauttalenkkien varastona. 

Sahanlahden vanha ruumishuone

Ruumiskojuun tuotiin ruumiita kauempaakin varastoon. Oli jännittävää ja karmeaa kurkistaa varastoon. Siitä on jäänyt kuitenkin sellainen pelko aikuisiälle asti, että pelkäsi ihan tolkuttomasti kuolleita. Kun Vuokko oli sairaalassa harjoittelemassa, hän pelkäsi ihan kauheasti, että joku kuolee. Mutta kun isä kuoli, ja Vuokko silitteli isän ruumista, hävisi pelko kuolleita kohtaan vähitellen.

Pelko tuli tästä: Vuokko oli vähän yli 10-vuotias, Maire 4-5-vuotias. Pyhäkouluopettaja Maire kuoli. Siihen aikaan ruumiit laitettiin ulos arkkuun ja arkku oli auki, että ruumista saattoi halutessaan käydä katsomassa. Ja kun oli kesä, ruumis oli muuttunut aika tavalla. Kun tytöt katsoivat ruumista, ei se ollut enää pyhäkouluopettaja, vaan jokin kammottavan näköinen turvonnut outous. Tämän jälkeen ei kumpikaan moneen viikkoon uskaltanut sulkea silmiään eikä uskaltanut nukkua. Valveilla ollessakin näkyi silmissä kammottava ruumis. Äidillä oli tosi kova työ saada lapset rauhoittumaan.

Mairella kauhu kesti erittäin kauan. Kun kauppiaan tyttö kuoli keuhkotautiin, äiti vannotti ja tosi äkäisenä tolkutti, että muistatte sitten, että ette mene katsomaan ruumista. Molemmilla kun oli yhä kammo kuolleita kohtaan niin, etteivät uskaltaneet koskaan sammuttaa valoja yöksi.

Kun eräs Eeva (18-vuotias) kuoli, oli Mairella kuitenkin uteliaisuus pelkoa suurempi. Nykyisen Kulta-Sepon paikalla Salea vastapäätä oli Partasen kahvila, Eevan täti oli Partasen emäntä ja Eevan ruumis oli siellä. Hautajaiset pidettiin tässä kahvilassa. Mutta Mairella oli niin kauhea uteliaisuus, että hän kiipesi yläkertaan meneville portaille ja kurkki ihmisten päiden yli ruumista. Eeva kannettiin arkussa kirkkoon, ja Vuokkokin oli keskellä kantamassa, mutta ei katsonut ruumista.

Kun Vuokko oli sairaalassa töissä, siellä oli tosi suloinen ja ihana vanhus, joka sitten kuoli. Ylihoitaja kehotti Vuokkoa laittamaan vanhuksen kädet ristiin rinnan päälle. Vuokko oli niin kauhuissaan, että luuli kuolevansa. – Ei kuitenkaan kuollut eikä saanut kohtaustakaan. Tilanne tuntui ihan hirvittävältä, mutta Vuokko teki sen, koska kerran kehotettiin.

Kun äiti kuoli, Vuokko ei saattanut kuin vähän vilkaista. Sairaalassa olivat laittaneet liinan pään ympäri leuan alta, ja se liina pyöri vilkaisun jälkeen vain koko ajan mielessä. Vuokko on kuitenkin nähnyt molempien vanhempiensa kuoleman: isä kuoli hänen rintaansa vasten, äitiä hän piti sairaalassa kädestä kiinni, kun tämä kuoli. Nämä poistivat vähän pelkoa.

Leikkikavereita oli aina paljon, kallioilla juostiin ja kiipeiltiin kaiket päivät ja leikittiin sammalleikkejä: sammalista tehtiin koteja ja kävyt olivat lehmiä, ulpukan hedelmistä tehtiin possuja.

Rännin ja kosken yli kuljettiin lankkuja pitkin, kun ei tien kautta viitsitty kulkea. Talvella lankku jäätyi ja yksi tyttö putosi alas kovaan virtaan, liukui virran mukana alaspäin jäitä ja sillanpilareita kohti. (Järvessä ajelehti kaikenlaisia lankkuja ja pilareita).  Onneksi tyttö sai kiinni sillanpilarista juuri ennen jään reunaa, muuten olisi mennyt virran mukana jään alle.

Rannassa olevan vajan kohdalla oli laivalaituri, joka meni aika pitkälle veteen, koska siihen tuli suuriakin laivoja tuoden tavaroita. Laiturilta johti kiskot, joita pitkin tavarat tuotiin laiturista maalle. Kiskoilla kulki kärry, resinan tapainen. Usein lapset ottivat kyytiä resinalla, mikä oli aika urheilullista. Tietysti lapsia oli ankarasti kielletty resinalla ajamasta, mutta eiväthän lapset uskoneet. Kerrankin eräät ottivat niin kovan kyydin, että resina liukui stopparin yli järveen. Kukaan ei uskaltanut mennä kertomaan aikuisille, mitä oli tapahtunut, vaan kaikki ryntäsivät rannan pusikkoon piiloon. Kun aikuiset kyselivät, missä kärry on, ei kukaan uskaltanut sanoa, että se on järvessä. Lopultahan joku joutui tunnustamaan.

Myös ränni oli leikkipaikka. Rännissä oli ylävirrassa sulku, joka esti veden tulon ränniin. Mutta lapset avasivat sulkua aina sen verran, että saatiin hieman vettä ränniin. Veden mukana saatiin sitten hyvä kyyti alhaalle järveen.

Kerran Maire oli saunassa Vuokon kanssa. Vuokko lähti hakemaan kuumaa vettä isosta saavista eteisen puolelta. Maire luuli, että Vuokko lähti pois saunasta ja ryntäsi perään. Ovi paiskautui vesikauhaan ja Maire sai kauhallisen kuumaa vettä päälleen.

Koko toinen puoli kasvoista paloi. Äiti ja isäkään eivät olleet kotona, olivat jossain häissä silloin. Sisko kaatoi koko ajan kylmää vettä kasvoille, mikä auttoi tuskaan. Naapurin rouva valeli koko alueen kermalla. Se auttoi tietysti kipuun, mutta kun äiti ja isä tulivat seuraavana päivänä, Maire saatiin niemeen sairaalaan, ja lääkäri oli tosi vihainen, että oli laitettu kermaa. Kerma oli kuivettunut ihoon, ja kovan kuoren alla oli vesikelloja. Vaikka kerma oli vanha keino tällaiseen ja lievitti kipua, se oli silti huono, koska se oli kuivunut ja se piti liottaa pois ja kuoria. Mutta mitään arpia ei jäänyt, ja lääkäri hoiti vamman hyvin.

Kun Maire seuraavana syksynä meni kouluun, pakkasessa toinen poski tuli aina paljon punaisemmaksi. Lääkäri vannotti, että siihen poskeen ei saa sattua mitään, ihohan oli ohut ja arka, mutta ainahan siihen jokin osui.

Kerma oli yleinen lääke tuohon aikaan palovammoihin. Haavoihin laitettiin siihen aikaan tavallisesti ratamonlehtiä, tai mentiin nurkan taakse ja pissattiin haavan päälle. 

Haastatellut marraskuussa 2010 

 Kirsti Lähdesmäki

Elämää kirkonkylällä ennen sotia

Onni Laineen  haastattelu

 

Onni Laine synt. 1924 Puumalassa. Hän oli yksi perheen seitsemästä lapsesta. Nuorin sisko eli päivälleen vuoden, ei ole enää tietoa mihin tämä kuoli. Monet sisaruksista olivat heikkokuuloisia.

Äiti oli Rokansalosta, synt. 1882. (kuollut 1960-luvulla). Onni ei muistanut äitinsä tai isänsä lapsuus- ja nuoruusajoista juuri kuulleensa tai ei ainakaan yhtäkkiä tullut mieleen haastattelussa. Ehkä äiti ei juuri joutanut kertoillakaan. Päällimmäisenä nousi vain mieleen, että äiti oli kertonut kaivon luona olleen yllättävän suuren käärmeen. Käärmeitä oli muutenkin paljon, niitä levittäytyi Sahanlahden purupakkojen takia laajalle ympäristöön. Vaikka äidin kotipaikka oli lähellä Lietvettä, oli sielläkin paljon käärmeitä. Käärmeitä levisi sillä tavallakin, että kun talolliset ajoivat Sahanlahdesta purua lehmien alusiksi, tulivat käärmeet purun mukana.

Kun Onnin äiti ja isä menivät naimisiin, he ostivat kirkolta rannalta Sorjosen vanhan talon. (Siinä Onni ja vaimonsa Annikkikin asuivat naimisiin mentyään sekä nykyään heidän poikansa Tapion perhe). Talo oli rannalla, tilalla oli navetta, jossa lehmä, joskus jopa kaksikin sekä sikoja ja kanoja.

Toimeentulosta

Tontti oli pieni, heinät eläimille saatiin kirkonkylän sellaisten asukkaitten tonteilta, joilla ei ollut lehmiä. Tonteilta sai käydä tekemässä heinät maksua vastaan. Heinänteko oli suuri homma, sillä ei niitä voinut tonteilla kuivattaakaan kuin jossain karhella. Monista paikoista heinät piti kuivuttua kantaa sapiloilla veneeseen, jolla sitten vietiin omaan rantaan. Jos oltiin yksin heiniä hakemassa, ainut tapa kantaa niitä kotiin oli takkavitsa. (Sapilat= kaksi pitkää riukua, joiden päälle kasattiin heinät ja molemmissa päissä kantajat, samoin kuin paareilla kannettaisiin. Takkavitsa: nuori koivunoksa taivutettiin heinäkasan alle ja kiepaistiin kasa vitsan avulla selkään). Kesälomalla Onnista oli mieluista olla heinänteossa. 

Lehmät vietiin kesäaamuisin yhteislaitumille Särkiojaan tai Kukkeisten salolle metsään, niille tienoin, missä nykyään on kunnan varikot. Sieltä ne haettiin illalla pois. Lasten työtä oli lehmien vienti laitumille, mikä puolestaan ei ollut ollenkaan mieluista. Ei olisi haluttu nousta niin aikaisin aamulla lehmiä viemään. Paimenessa ei lasten ole tarvinnut olla.Yhteislaitumet olivat olemassa vielä sota-aikanakin, mutta sodan jälkeen kaikki muuttui. Lehmien pitäjät vanhenivat, nuoremmat etsivät muita toimeentulolähteitä. 

 

Isä oli töissä metsäyhtiöllä piiriesimiehenä Puumalassa. Mutta isän kuollessa lapset jäivät pieniksi ja äiti joutui taistelemaan entistäkin enemmän toimeentulon kanssa. Lehmästä otettiin kaikki irti mitä saatiin, kananmunia myytiin, maitoa äiti kirnusi niin ikään myös myyntiin, oli separaattorikin. Äiti teki kokkelipiimää kirnupiimän sekaan ja myi sitäkin, samoin leipoi yli oman tarpeen myyntiin. Äiti laittoi ruoat pakettiin ja souti laivojen rinnalle myymään laivamiehille, tukkilautathan kulkivat hitaasti. Tätä kun äiti teki useana vuonna, laivamiehet alkoivat oikein odottaa äidin eväitä ja usein pysähtyivätkin.

Ennen sotia äiti alkoi kasvattaa myös kessua. Hänellä oli sitä säkkikaupalla. Kun tuli sota-aikana pulaa tupakoista, äiti myi kaikki.  Äiti kehräsi myös paljon villoja ja kutoi kangaspuissa mattoja ja kankaita.

Isä oli rakentanut kauempana olevalle metsätontille kalastusmajan, mistä äiti vähän moitti, että sellaisia tuulentupia rakentelet. Rakentamisen tarpeessa olisi pikemminkin vakituinen asunto.  

Koska talo oli vanha ja huono, isä ja äiti alkoivatkin suunnitella uuden talon rakentamista. Isä ehti jo tehdä pohjan, mutta sitten hän sairastui ja kuoli. Kun äiti jäi leskeksi, hän sai metsäyhtiöltä isän peruja pienen eläkkeen. 

Ei ollut nyt uuteen taloon piirustuksia, ei rakennustarpeita eikä muuta kuin pohja valmiina. Mutta äiti kun oli tarmokas, hän lähti kerran Viipuriin isän metsäyhtiöön. Äiti pyysi johtajalta lainaa ja rakennustarpeita, ja saikin nämä kaikki.  Niin saatiin aikaa myöden uusi talokin valmiiksi ja äiti pienillä hankkeillaan sai maksetuksi lainankin pois.

Nyt kun oli uusi rakennus, äiti alkoi pitää lisätienestiksi myös kesävieraita. Silloin olivat lomalaiset vaatimattomia, he nukkuivat talon ullakolla ja aitoissa. (Tämä on tapahtunut ennen sotia, joskus 30-luvulla). Äidillä oli oikein ilmoituskin Helsingin Sanomissa, ja kesävieraita tuli Lappeenrannasta, Imatralta, Viipurista ja jopa ihan Helsinkiä myöden. 

Oli kaksi venettäkin. Lomalaiset tulivat yleensä linja-autolla tai laivalla, ja Onnin tehtävä oli usein hakea vieraat veneellä satamasta. Siitä hommasta hän ei tykännyt yhtään, mennä nyt vieraita ihmisiä vastaan. Mutta kun ne sitten olivat pitempään, oli ihan mukava, että niitä oli. Kun tutustuttiin puolin ja toisin, lapsista sai hyviä leikkikavereita. Vieraiden poislähtö oli aina kovin haikeaa. Kaikella tällä äiti ajoi itsensä ihan piippuun, veri meni huonoksi. Hän oli tosi pieni ja laiha ihminen. 

Onnin kouluunmeno

Kouluun Onni meni 7-vuotiaana, kävi 7 vuotta koulua nykyisellä Vanhalla koululla. Koulukiusaamista hän ei muista, oli vain pientä sanasotaa tai lumipallon heittoa tai lumipesua, mutta ei suuremmin muuta.

Tuohon aikaan oli vielä tapana, että vanhemmat rankaisivat lapsia tarpeen vaatiessa piiskalla. Mutta heitä ei tietenkään hakattu missään nimessä henkihieveriin, pieni ripsaus säärille saattoi jo riittää. Useimmiten auttoi jo se, että piti itse hakea koivuniemen herra joka laitettiin ovenpieleen.

Kuolemantapauksia ja kuolemaan suhtautuminen

Eräänä aamuna eräs luokkatoveri tuli kouluun ja laukaisi jo ovensuusta: ”Nyt se meiänkin ukko oikas koipensa!” Isä oli siis kuollut. Eikä poika sen kummemmin asiaa näyttänyt surevan, jatkoi koulunkäyntiä kuten ennenkin!

Kotona oli moottorivene ja hyvä laituri, lapset juoksentelivat usein mielellään laiturille ja muutenkin rannalla. Kerran Armas-vainaa tuli hevosella Onnin kotiin iso lapsilauma kärryillä mukanaan, hevoskyytihän oli lapsista mieluisaa. Pihassa lapset pelmahtivat kaikki yhtaikaa kärryiltä pois ja juoksivat moottorivenevajaan. Vähän päästä tuli tieto, että yksi on pudonnut veteen. Hevosmies sai kirkolle mennessään viedä ruumiin pois ja surusanomaa eteen päin. 

Erään toisen kerran tuon tapauksen jälkeen oli lapsia uimassa rannassa. Jonkin ajan kuluttua tulee yksi lapsi tupaan, jää ovensuuhun  ja levittää kädet ja hämmästyneenä silmät pyöreinä tokaisee: ”Teuvo hukku!”  Teuvo-poika oli ollut uittamassa laiturilla laivaa kepin nenässä, putosi ja löi ohimonsa laiturin kulmaan. Ruumiin ohimossa oli suuri mustelma.

Tien laidassa oli kellari, jonne ruumis vietiin. Teuvo oli Onnin koulukaveri. Kun Onni häntä oikein ikävöi, hän isän Kanssa Kiviniemelle ajaessa ja kellarin ohi kulkiessa ajatteli ja oikein toivoi, että jospa se Teuvo sieltä hyvinkin pääsisi vielä pois. Mutta mihin se kuollut enää kellarista pääsi!

Hukkumisia sattui ennen vanhaan paljonkin, uimataito ei ollut kehuttava. Silloinhan ei ollut vielä uimaopetustakaan, jokainen opetteli vain itse räpiköimällä. Mutta nämä eivät tuntuneet niin kauheilta asioilta kuin miten ihmiset ne nykyään kokevat. Elämä nyt vain oli erilaista ja asioihin suhtauduttiin eri lailla. Kuolema kuului elämään yhtä luonnollisena ja oleellisena osana kuin syntymäkin. Tietysti vainajia surtiin, mutta kuolema hyväksyttiin.

Matkoista

Ensimmäisen kerran Onni pääsi Puumalan ulkopuolelle Viipuriin, sukulaisiin. Tuolloin hän oli jo koululainen. Viipuriin mentiin laivalla. Siellä naiset lähtivät torille ostoksille, ottivat Onnin mukaan, käskivät odottaa jollain paikalla kierrellessään itse torilla. Mutta kun naiset hävisivät näkyvistä, Onni lähti katselemaan ympäristöä. Naisten palatessa heille tuli kova hätä, mihin se poika hävisi. Löytyihän poika lopulta. 

Toisenkin matkan Onni muistaa. Hän pääsi Savonlinnaan äidin kanssa jonkin välttämättömän asian takia koululaisena, n. 10-vuotiaana. Mutta hänelle ei ole jäänyt oikein muistikuvaa, miltä tuntui. Kuittisella oli linja-auto, jolla sinne mentiin.

Töihin

Ennen sotaa 14-vuotiaana Onnin piti mennä taimenistutukseen metsään, äitikin oli taimia istuttamassa. Työpäivät olivat tosi pitkiä, sen ikäiselle nuorelle varsinkin. Nuorelle ei niin kummoista palkkaa maksettu, mutta kaikki oli saatu mikä oli annettu! Onni laittoi kaiken rahan pankkiin. Ei ollut mitään välttämätöntä ostamista, ei ollut olemassa mitään houkutuksia. Leikkeihinkin pallopelien mailat tehtiin itse puusta, pallot tehtiin itse nahkasta ja ihan hyvin pärjättiin. Ei matkusteltu, eikä ollut autokyytejä, joihin olisi rahaa laitettu. 

Sota-aikaa

Sodan alkaessa Onni oli noin 15-vuotias. Tykkien jyly kuului kotiin asti. Lentokoneita lensi Puumalan yli enemmän tai vähemmän. Mutta Onni ei muista kovin pelänneensä. Kun tuli ilmahälytys, yritettiin tietysti mennä piiloon jonnekin, halkopinojen väliin tms. Sotaan menoon Onni sai kaksi vuotta lykkäystä, sillä hän oli kovin laiha ja hentoinen. Hän pääsi Puumalaan töihin sähkölaitokselle. 

Evakoita asui kotona paljonkin, myös linnoitusporukkaa välirauhan aikaan, kun tehtiin bunkkereita ja linnoitettiin Kapasaarta. Sähkölaitoksella tarvittiin pitkiä vuoroja sähkönsaannin turvaamiseksi linnoitustöiden aikana. Kysyttäessä, miten pitkiä työvuorot olivat, oli vastaus: ” En minä kelloa kahtona!” 

 1944 Onni joutui kuitenkin lopulta sotaankin, mutta ei tarvinnut olla rintamalla. Hän oli rannikkotykistössä Suomenlahdella, sähkövoima-aseman hoitajana.

Sodan loputtua evakot lähtivät pois, valtavat kolonnat hevosia ja ihmisiä. Salmessa oli kaksi lossia näiden kuljettamiseksi. Proomujakin, mutta ne eivät olleet siviilikuljetuksia varten vaan sotilaskäyttöön. Yhden suuren onnettomuudenkin Onni muistaa, kun kuorma-auton kuljettaja ajoi jostain syystä puomin läpi järveen! Sinne menivät sekä auto että kuski.

Eikä tuo onnettomuus ollut ainoa lossilla sattuneista. Jo kun evakoita tuotiin Puumalaan tien täydeltä, kaaoksessa lossille tullessa putosi usein eläimiä sikin sokin järveen ja hukkui. 

Haastatteli

Puumalassa 10.2.2011 Kirsti Lähdesmäki