Suutarin työtä

Suutari Armas Valtosen työstä Puumalan kirkonkylässä

Armas Valtonen syntyi Puumalassa Sopalan kylässä 7.5.1895. Hän asui vanhempineen Luukkolan Aution kylässä. Avioitui naapurissa asuvan Selma Kietäväisen kanssa. Pian sen jälkeen he muuttivat Puumalan kirkonkylään ja ostivat v. 1920 talon, jossa nykyisinkin vielä tytär Katri Valtonen asuu päästyään eläkkeelle käsityöopettajan virasta Taivalkoskelta, jossa hän oli viimeksi töissä.

Katri-tytär kertoi, että hänen isänsä oli saanut opin jo lapsena maanviljelijä Kustaa Valkiaiselta. Hän teki suutarin työtä pääasiassa kotona tilaustyönä koululaisille ja aikuisille: lapikkaita, saappaita, patiineja ja kävelykenkiä. Mitat otettiin jalasta ja isä vuoli koivuhaloista tarvitsemansa lestin. Jos jalka oli ns. "korkearintainen" laitettiin lestin väliin nahkapala. Työpäivä venyi joskus jopa klo 22:een asti, jos kenkiä tultiin hakemaan. Valaistuksena oli alkuaikoina tietenkin öljylamppu ja työkaluina naskali, sakset ja siihen tarkoitukseen oleva veitsi. Istuimena oli matala, nahalla vuorattu tuoli ja edessä nahkasta oma tekemä suojaesiliina.

Ystävälliset ihmiset toivat joskus kenkiä hakiessaan leipää ja voita. Äiti keitti usein heille kahvit siitä hyvästä.

Armas Valtonen teki suutarin töitä myös pitäjillä taloissa, joissa meni useampia päiviä, joten hän joutui yöpymään taloissa. Samoin vanhainkodissa Pirttimäellä meni viikko, jopa enemmänkin.

Hän antoi opin myös pojalleen Matti Valtoselle, mutta Matti ei innostunut pitemmän päälle jatkamaan isänsä työtä. Perheeseen kuului lisäksi kolme tytärtä Elli, Katri ja Leena. Armas kuoli  6.8.1959. Muita suutareita kirkolla olivat: Luukkonen ja Antti Reponen, heitä myöhemmin vielä Hulkkonen. (Katri Valtosta haastatteli Eeva Pastila).

Armas Valtonen

Elämää Puumalassa 1800-luvun puolivälissä

Puumalan kirkonkylää 1920-luvulla. Etualalla Kalervo Sihvonen 2-vuotiaana. Valokuvannut Kalervon äiti. Kuva Taisto Silvánin arkistosta.

Valikoituja otteita Puumalan kuntakokousten pöytäkirjoista:

Kun kirkko ja seurakunta oli erotettava toisistaan vuoden 1865 kunnallisasetuksen mukaan, joutui uusi kuntakokous kovien haasteiden eteen heti tuoreeltaan. Samoihin aikoihin sattuivat suuret nälkävuodet 1866-68, jotka koettelivat koko Suomea. Kerjäläisiä tuli ja meni ja tuntuu siltä, että tilanne ei oikein olisi ollut hallinnassa. Jo ennen näitä vuosia ovat kaskisadot olleet huonot sateisten ja märkien kesien ansiosta ja moni oli velkaantunut kykenemättä maksamaan lainojaan takaisin. 

Ensimmäinen kuntakokous saatiin aikaan vuonna 1868 ja yleisimmät puheenaiheet koskevat juuri kerjäläisasiaa ja köyhyyttä. Pöytäkirjoista on luettavissa mm:

Vuosi 1868: ”Vastuuks siihen kysymykseen eikö hankittais jotai työansiota avuntarvihteville, esitettiin: Ensiksi ja joksikuksi ajaksi lainaksi kunnallislautakunnan takuita vastaan - Herra Weber hankkisi pellavia ja 20 Ltt. karvoja alhaisemmasta hinnasta, koottu herra Weberin luokse, josta ne sitten jaettaisi kylän miehille keträttäväksi köyhille sywänverkkorihmoiksi, kiviäisloimi, ja latviaistappura werkkorihmoiksi, kuin myös karvat lattiamatonkuteiks  tarvitseville ja työn ansion puutteessa oleville miespuolille. Sais myös kohtuullista hintaa vasten lunastaa kaikenlaista teosta, jonka kanttori Lampen suosiollisesti ottais hoitaakseen”.

1869 päätettiin ”estää sitä nykyaikoina vallatointa kerjäläiskulkuva kyIijä myöten, sekä tunnetuilta että tuntemattomilta ihmisiltä".  Ryhdyttiin voimakeinoihin "sen tavattomuuden poistamiseksi, että joka tuntemattoman, kerjuun nojalla kuljeskelevan viepi vankinvartijan tykö, saapi siitä päälle kyytirahasta 50 penniä palkintova jokaisesta semmoisesta kerjäläisestä, ylösannettavaksi ja maksettavaksi kuitteja vastaan kaikilta talollisilta veron jälkeen".

Viinan salapoltto: Vaikka leipäviljasta oli huutava puute, monet keittivät siitä kuitenkin mieluummin viinaa, sillä viinasta sai paremman hinnan. Viinan polttoa yritettiin kieltää, että leipä riittäisi paremmin, mutta ilmeisen laihoin tuloksin, sillä viinan salapoltto on ollut aiheena useammassakin kokouksessa.

1869: -”maaherra mukana kokouksessa kestikievaritalossa : . . .keskustelemaan siitä, millä lailla vois estää salaviinanpolttoa, jota lain rikettä tässäkin pitäjässä kuultavasti yhdellä nurkalla harjoitetaan”.

Kaikenlaista muutakin ongelmaa on ollut:

1869: ”Kunnallislautakunnan esimiehen pyynnöstä otettiin keskusteltavaks asia, kuinka vois estää se epäjärjestys, että lähellä asuviin siat, kansaliikkeen aikoina ei kävis kirkon ja hautuumaalla tässä pitäjässä tästä asiasta keskusteltava: luuli kaikki koska kuulutuksen kautta kirkossa, ilman toivottua seuraukseta, asianomaisia on käsketty semmoisina liikeaikoina kuin kirkontarhanportit kansalta pidetään auki, ottaa vaarin elikoistaan, niin pitäis esimerkiksi 20 markan uhalla sitä kiellettämän, ja pitäis haudankaivaja Heikki Kainukainen ja kellonsoittaja Paavo Valkonen ilmi saattaa kenen eläin tästedes löytyy kirkkotarhasta”.

Kouluopetuksen järjestäminen ja koulurakennusten perustaminen ovat olleet myös juuri noihin aikoihin tärkeitä keskustelunaiheita. Koulutuksen vastustus rahanmenon vuoksi on ymmärrettävää. Koululaitos on vuosikymmenien ajan kestoriidanaihe Puumalassa:

21.12 .1869 esitettiin kansakoulutoimikunnan ehdotus:

”Rakennuksen, jonka tulisi sisältää kouluhuoneet asuntoineen ja pitäjäntuvan pitäisi olla vähintään 15 syltä pitkä ja 6 syltä leveä kaksi opetussalia yksi poika- ja toinen tyttölapsille talolliset veronsa jälkeen tuovat paikalle kaikki puutarpeet.

Rahakulungit suoritettavat kaikilta kunnan jäseniltä, jotka ijässä 16 ja 60 vuoden välillä ovat, yhteisesti, kuitenkin niin, että talolliset perheinensä, renkit, myllärit ja kauppiaat perheinensä maksavat puolta enemmän kuin torpparit, loiset ja hantvärkkärit perheinensä ja piiat.

Toimikunta piti käräjäkartanonkalliota soveliaimpana rakennukselle sillä tarkoituksella, että opettajat toimittais myös pitäjäntuvan lämmityksen, jota hekin luultavasti tarvitsee.

Miettulan sahan tuli ottaa osaa puutarpeiden neljän manttaalin edestä, johon sahanhoitaja Mecklin ilmoitti tyytymättömyyttä”.

1870: ”Tiedoksi on tullut, että mylläri Matti Parkkinen Keriniemen kylästä ei anna tarpeellista hoitoa heikkomieliselle vaimolleen Liisa Hintsaselle, mutta päinvastoin neuvotellut saada häntä pakenemaan kotoansa, esitteli Lautamiehien esimies, että onneton otettaisi kunnan hoitoon, koska hän on saanut talvisaikaankin oleskella monet vuorokaudet hengenvaarassa metsässä. Kunnanesimies kuulutetussa kokouksessa tarjoaa häntä vähiten vaativalle hoidettavaksi ruuan, vaatteiden ja perään katsomisen puolesta”.

Vanha pitäjäntupa olisi hävitettävä ja rakennettava uusi, koulutusta järjestettävä, ja villieläimetkin hätyyttelevät:

1870: ”Vaikka kansakoulukartanon teko vielä on riidassa, niin tehdään kuitenkin tänä talvena uusi pitäjäntupa sen entisen jo hajoamaisillaan olevan tilalle, joku syli kuitenkin maantiestä etäämmälle”.

-”Uuden pitäjäntuvan syynissä todettu 14 ikkunaruutua olevan rikki, seinien riviäminen jäänyt hataraksi, kivijalka muurattava, rostipohjat täytettävä, tuvan laipio nostettava, uhkaa sisäänlanketa. (Koponen oli siirtänyt urakan ilman lupaa utridar Wäntille) Wäntti uhkasi pitää pitäjäntuvan lukittuna edelleen, josta kokous valitti maaherralle”.

-1870: ”Kysyttiin tahtoisiko kuka vuosipalvelukseen ottaa suojeluksen puutteessa olevata mustalaisen poikaa Kalle Talleria tai Ekiä. Ei tahottu”.

Vuosi 1874: ”Joka pitäjä sisällä tapaa karhun tauden, saapi palkintona karhusta 50 mk & sudesta 30 mk”.

1875: ”Taneli Hulkkonen Maunolasta ja Paavo Valtoinen Torsantaan kylästä ilmoittivat tappaneensa karhun. Myönnetty tapporahaa 50 mk kummallekin”.

1878: ”Ei päätetty palovakuuttaa pitäjäntupaa”.

1883: ”Vastine Juvan kuntakokouksen päätöksen johdosta, ettei tästedes vedetä lumiauraa Puumalan pitäjän välisellä maantiellä syystä, että se muka on vähätarvittava syrjätie. Tarvitsee sitä kuitenkin paitsi herrat, ruununvouti tuomari, henkikirjuri, lääkärit. Myöskin asioitsijat ja muut matkustavaiset”.

10.6.1888: ”Kansakoulunopettajan lisäpalkkaus. Ei suostuttu, kun tyttö ja poikalapset opetetaan sekaisin eli yhdessä, vaikka on kaksi opettajaa, josta nähtävästi kuntalaiset näyttävät tyytymättömyyttään opettajoita kohtaan pitäen karkeata ääntä ilmoituksella, että oppilaita on vähän ja piisasi yksi opettaja kylliksi niin vähille oppilaille”.

12.8.1888: ”Päätettiin lopettaa palkanmaksu (jyvämaksu) toiselle opettajalle (päätökse puolesta oli 150 henkeä, Weber yksinään oli vastaan) --- että opettajattarella on nykyään pieni lapsi eikä sen tähden voi koulussa opetusta antaa ja kun lapsia on koulussa liika vähän, että toinen opettaja jätetään tykkänään pois”.

14.10.1888: ”Torppari Paavo Hörmönen PelliIästä anoi karhun repimän lehmän korvaamista, johon ei suostuttu”.

20.5.1889: ”Päätettiin edelleen vetää lumirekeä vuoteen 1884 Ruokolahden rajasta Juvan pitäjän rajaan, jaettuna 12 eri palstaan. Lumireen leveydeksi päätettiin 6 kyynärää”.

8.6.1889: ”Otettiin keskusteltavaksi ketä otetaan rokotuksen tarkastajiksi, kun ennestään on ollut se tapa, että rokotettavat lapset kootaan eli kokoontuvat siihen taloon jossa kylän lukuva pidetään. Määrättiin, että olkoon saman talon isäntä, missä kylän lukuva pidetään sinä vuonna ja johon kaikki lapset kokoontuvat, aina sinä vuonna rokotuksen tarkastajana ja jos huomaa, että rokotus on säännöllisessä järjestyksessä käytetty, kirjottakoon eli kirjotuttakoon nimensä rokottajan siinä paikassa tekemään päiväkirjaan, niin että rokon istutuksen tarkasta, joita kuin kylän lukukinkeriä on Puumalan kunnassa”.

9.12.1893: ”Jo alulla olevaan kutomakoulukassaan päätettiin panna osa viinaverorahoista 29.1.1894”.

29.10.1894: ”Viinanpolttorahat, 858 mk, päätettiin käyttää seuraaviin yleishyödyllisiin asioihin, köyhien kiertokoululasten kirjoitustaulujen, vihkojen ja kirjojen ostamiseen 100 mk, viinanmyyjien ilmiantajille 158 mk, kansakoulukassaan 600 mk”.

”Torppari Kalle Liikaselle päätettiin pitemmän keskustelun jälkeen maksaa Löfin rahastosta 10 mk palaneesta kaura-aumasta”.

Nykyistä virastotaloa edeltänyt kunnantalo. Taempana Savonseutu. Kuva Marja Kuittisen arkistosta.

Scheelin Olga - tuttu näky Puumalassa ja Ruokolahdella

Kansanparantaja Olga Scheele (1898-1981) oli aikansa tunnetuimpia henkilöitä Hauklapissa ja hänen taitonsa tunnettiin myös Puumalassa. Olgasta kehittyi 1960-1970 -luvuilla tunnettu verenseisauttaja, jolta pyydettiin apua ympäri maata. Hän sai parannustaidot isältään Aatami Valtoselta.
Olgan opin tuntemaan nuorena miniänä ollessani. Hän oli aina joskus meillä ja muissakin kylän taloissa yötä. Siihen aikaan eivät olleet pitkät housut naisilla kovin yleisessä käytössä ja naiset käyttivät pitkää alushametta päällyshameen päällä. Olga oli ratkaissut alushousuongelman tekemällä hakaneuloilla housut alushameesta. Kätevää vai mitä?
Tyttäreni kertoivat silmät pyöreinä millaiset housut tädillä olivat saunareissulla.

Olga paransi verenvuoto- ja migreenipotilaita. Hän hoiti verenvuototautia, lieviä halvauksia, säärihaavoja ja veritulppia. Olga paransi useimmiten puhelimen välityksellä tai kävi myös parannettavan kotona. Yhdellä yökyläreissulla talon nuori miniä valitteli päätautiaan ja sormeen hänen oli tullut vuotava haava. Apuhan oli lähellä ja Olga rupesi parannustöihin. Hän itse meni eteiseen ja potilas jäi tupaan. Eteisestä kuului loitsun muminaa. Olisiko ollut parannettava vähän epäuskoinen, kun se taika ei kyllä ollut tehonnut. Eikös sitä sanota, että uskomus parantumiseen on paras lääke.
Taikausko sävytti Olgan elämää, hän liikkui kylällä ja teki kotitöitä iltamyöhään ja öisin. Yöliikkuminen synnytti huhuja, mutta Olgan nähtiin ja tiedettiin vierailleen kylän navetoissa etenkin joulun ja pääsiäisen aikoihin. Hän keritsi lampaiden päitä sekä keräsi hevosen harja- ja häntäjouhia. Villoja ja jouhia tarvittiin muissa taioissa.
Olga Scheeleä pidetiin myös yliluonnollisena ihmisenä, hänet on nähty kahtena Olgana eri paikoissa yhtä aikaa. Kesällä 1977 nähtiin Olgan istuvan kotirannassaan veneessä ja toisen pesevän mattoja laiturillaan. Vastarannan mökkiläiset lähtivät soutamaan kohti Olgan rantaa, kun noin 50 metrin päässä veneessä istunut Olga katosi.
Olgalla oli kaksoisolento marjassa ja viljanleikkuussa ja hänen kerrotaan olleen kovan työihmisen maineessa. Liekö maine perustunut apulaisiin.

Olgasta kerrotaan tapausta, joka muistuttaa Kuikka-Koposen silmänkääntotempuja. Olgalle tuli vieraita. Miehellä oli ase taskussa, jota Olga ei voinut nähdä. Ulko-ovella Olga käski miestä laittamaan aseen kiven päälle, sillä sitä ei saanut tuoda tupaan. Kun vieraat lähtivät, Olga kehotti miestä ottamaan aseen kiven päältä, mutta kivi oli tyhjä. Kului vähän aikaa, kun Olga kehotti toisen kerran ottamaan aseen ja siinä se oli kiven päällä.
Alkoholin käyttö oli Olgan tavoista huomiota herättävin. Konjakki oli hänen ainoa lääkkeensä. Päiväannoksena oli ryyppy aamuin ja illoin kuuman veden ja sokerin kanssa. Sekoitus juotiin teevadilta.
Konjakkipullo kulki mukana kyläreissuilla. Olga ei ottanut, jos hänel1e tarjottiin alkoholia avatusta pullosta tai jos juoma oli kaadettu lasiin hänen näkemättään. Hän otti vain korkkaamattomasta pullosta. "Korkin pitää narahtaa" hän sanoi.
Peukalokyytiä ottava Olga oli tuttu näky Imatra-Puumala-tien autoilijoille.
Joskus hän lähti asioille siihen suuntaan, mihin sai ensimmäisen kyydin.
Tälläisiä Olgia on nykyaikana harvassa. Pieni mummo tienposkessa peukalokyytiä ottamassa tai odottamassa linja-autoa Hollituvalla, että pääsee kotimökin tienhaaraan ja sieltä vielä kävelee useamman kilometrin mökilleen.
Tekstiin on käytetty Etelä-Saimaassa 21.9.1986 ilmestyneessä lehtikirjoituksessa olleita tapahtumia, jotka oli kirjoittanut Ilpo Leskinen.
Omat muistot on kirjannut Eeva-Liisa Luukkonen
ELÄKELIITON ETELÄ-SAVON PIIRIN JOULULEHTI 2018.

Väinö Valkiaisen navetta 1930-luvulta. Kuva Helena Valkiaisen arkistoista