Lapsuus Puumalan Sahanlahdessa

Vuokko Hautaniemen ja Maire Pietarisen haastattelu

Vuokko Hautaniemi ja Maire Pietarinen ovat molemmat asuneet ja viettäneet lapsuutensa ja nuoruutensa Puumalan Sahanlahdessa. Molemmat ovat syntyneet Kontilassa. Vuokko oli n. 7-vuotias ja Maire ½-vuotias, kun perhe muutti Sahanlahdelle.

Vuokko meni 18-vuotiaana naimisiin Harmaalan koulun opettajan Pentti Hautaniemen kanssa. Häät marraskuussa 1953.  Ensimmäisen lapsen hän sai 20-vuotiaana.

Sahanlahden alueesta: Sahanlahdelta on purettu monia taloja pois, mm. nykyisen tenniskentän vieressä on ollut aittoja ja navettarakennus. Nykyisen asuntovaunujen parkkipaikalta on purettu pois sepän talo. Miettulan sahan työläisten asuttama alue on ollut kuin oikea kylä. Alueella on asunut yhdeksän perhettä ja kaikilla on ollut 5-6 lasta.

Sahanlahdella on ollut myös kauppa, kirjailija Elsa Heporaudan isä piti kauppaa päärakennuksessa, myös Ensio Hämäläisen isä piti kauppaa, se oli yläpytingin ulkorakennuksessa.  Myöhemmin tuli kauppa myös Harmaalaan menevän tien varrelle, eli Auvisen kauppa. Maire alkoi työskennellä 12-13-vuotiaana apulaisena kesäisin Auvisen kaupalla, että isäntäväki saisi olla kesällä vähän vapaammin, ulkotöitä pellolla tehden. Olivat siis lähellä, jos Mairelle tuli jotain kysyttävää. (Auviset olivat Mairen kummeja, ja pyysivät Mairea usein auttamaan). Se oli pieni sekatavarakauppa, jossa myytiin kaikkea paitsi ei maitoa. Kaikilla oli itsellä lehmiä.

Koskessa oli aikoinaan myös pieni sähkölaitos, joka perustettiin noin 1941-1942. Se oli käytössä aina 60-luvun alkuun saakka, ja tuotti sähköä noin kolmen kilometrin säteelle. Kauppias ja kaksi talonisäntää laittoivat sen pystyyn. Vuokon ja Mairen isä hoiteli laitosta. Yöksi se laitettiin kymmeneltä kiinni tai ihan pienelle ”yösähkölle”. Aamulla virtausta suurennettiin, että saatiin navetoihin sähköä. Kotona paloivat usein lamput, kun virtaus oli niin kova, että lamput eivät kestäneet.

Ihmisillä oli paristoradiot, yhteen aikaan oli sahalla Puumalan ainoa meijeri. Alue on siis ollut melko edistynyt yhteisö. Kirkonkylällä oli toinen meijeri.

Sahanlahden elämään jokapäiväisesti kuuluivat myös tukkilaiset, lautat sekä hinaajat, jotka kävivät hakemassa tukkeja pois.

Sauna on ollut nykyisen lämpökeskuksen paikalla, koko kylän yhteinen. Aamulla aikaisin alettiin lämmittää, kolmelta iltapäivällä alkoi naisten ja lasten saunavuoro, viideltä tulivat miehet ja isommat pojat. Alun perin miehet ja naiset ovat kylpeneet vanhaan tapaan yhtaikaa, minkä Vuokko muistaa hyvin, Maire muistaa vain hämärästi. Kauppias Auvisella oli oma sauna.

Koulu: Harmaalan kansakoulua käytiin. Sinne ei ollut juuri tietä, kapeaa kärrytietä kuljettiin, 3½ km potkukelkalla, suksilla, kävellen. Vuokolla oli pieni sininen potkuri, joka oli niin nätti ja mukavan pieni, että jotkut luokkakaverit kadehtivat sitä, ja syntyi joskus tappelua siitä, kuka sillä saisi ajaa. Kun Pentti Hautaniemi tuli Harmaalan koulun opettajaksi, hänellä oli polkupyörä, hänen pyörän kyydissä sisarukset pääsivät joskus koululle.

Opettajat: koulu oli kaksiopettajainen, entinen kiertokoulun opettaja opetti 1-3-luokkia. Oppilaita oli hyvin paljon. Opettajina mm. Selma Parkkinen, Lyytinen, Jaakkola. Opettajat eivät olleet ankaria, mutta heitä kunnioitettiin. Naiset muistavat myös, että kaksi naimatonta opettajaa otti itselleen ottolapsen.

Tyttö ja poika istuivat tavallisesti luokassa rinnakkain. Vuokolla ei ole juuri muuta jäänyt kouluajasta mieleen kuin että kun hän kerran tunnin alussa sanoi hiljaa jotain vieressään istuneelle Parkkisen Reinolle, opettaja otti molempien päästä kiinni ja laittoi heidän päät yhteen. Ei kovin kovasti, mutta tapaus on kuitenkin ollut mieleenpainuva ja jotenkin loukkaavaa: oli jotenkin kauheaa, että opettajan täytyi varoittaa!

Nurkkaan laitettiin tuohon aikaan oppilaita rangaistukseksi ahkerasti, eivät kumminkaan haastatellut joutuneet sinne. Maire on ollut jälki-istunnossa, hän kun oli vilkas lapsi. Hautaniemen Penttikin jätti joskus hänet jälki-istuntoon.

Koulumatkalla pojat kiusasivat. Pojat saattoivat hyökätä kahdelta suunnalta tyttöjen kimppuun ja antoivat lumipesuja. Mutta se ei kuitenkaan ollut sellaista kiusaamista, että olisi alettu pelätä kouluun menoa, eikä aina välttämättä pidetty kiusaamisenakaan. Vuokosta tämä tuntui kiusaamiselta, Mairesta se oli vain leikkiä.

Juhlat koululla olivat yleensä valtavia. Joulujuhlat alkoivat jo aamulla kuudelta. Maire muistaa yhden joulujuhlan erityisesti: oli valtavan liukas, peilikirkas jää tiellä. Äiti laittoi molempiin kenkiin kiinnitettävän raapan, Maire istui potkukelkassa, äiti lykkäsi raappajaloin mäen ylös potkuria. Joulujuhlassa olivat tavallisesti vanhemmatkin mukana.

Naimisiinmenon jälkeen Vuokko ja Pentti asuivat Harmaalan koululla. Vuokko oli mukana usein luokassa, opettajanakin. Kun Pentti jatkoi Helsingissä opintojaan, Vuokko oli sill´aikaa töissä, tavallisesti myös jossain kaupassa. Tavallisesti hän kulki suksilla ja pyörällä töissä kirkolla, 15-vuotiaana esim. Hämäläisen Ension kaupassa töissä. Miettulanlahdessa oli myös Ension sivukauppa, missä Ensio yksin hoiti sitä. Kun Lietvedentietä rakennettiin, työmiehet kävivät paljolti Ension kaupassa. Vuokko oli usein myös siellä töissä.

Joulut olivat muuten hyvin samanlaiset kuin nykyäänkin, mutta tietysti ei ollut sellaista tavaran paljoutta ja yltäkylläisyyttä kuin nykyään.

Puumalassa oli yleinen tapa, että tapaninpäivänä aamulla sauna lämmitettiin naapurille. Kun talonväki heräsi, oli sauna valmis. Nykyäänkin vielä jotkut lämmittävät tapaninaamun saunoja, mutta lähinnä itselleen. Tapaninpäivänä hevonen laitettiin valjaisiin ja lähdettiin ajelulle ja kyläilemään. Joulupäivänä ei kyläilty koskaan. Tapanina siis ensin aamulla kylvettiin, sitten lähdettiin kyläilemään. Ja jouluaattona tietysti saunottiin myös. Joulukirkkoon lähdettiin hevosilla jäätä pitkin hyvin arvokkaasti jonossa, takaisin päin tullessa ajettiin kilpaa, kuka on Sahanlahdella ensimmäisenä.

Muutenkin oli kaikki erilaista kuin ennen: Ei torttuja syöty kuukautta ennen tai kahta, tortut laitettiin leipomisen jälkeen aittaan, vasta aattona otettiin kahvin kanssa ensimmäiset tortut. Viime jouluna Vuokko löysi äidin jäämistöstä taikinan alkuperäisen reseptin, ja tortut olivat ihan eri makuisia kuin nykyään kaupasta ostetut. Hyviä!

Perinneruuat suunnilleen samat kuin nykyään: kinkut, lanttu- ja porkkanalaatikko. Vuokko on kokenut pula-ajan, nälkää ei tarvinnut nähdä, mutta ei ollut herkkujakaan. Oli oma sika, josta sai lihaa, oli maitoa, puolukat saavissa jäässä, josta kaavittiin talvella pöytään. Kun sika teurastettiin, lihat suolattiin. Särkiä kuivattiin, laitettiin joko rautalankaan tai levyn päälle, ja sen päälle sideharso. Sitten särjet vietiin aitan etelänpuoleiselle katolle kuivumaan. Kuivista säristä leikattiin siivuja leivän päälle leikkeleeksi = graavattua särkeä! Lapset olivat aina ongella, saatiin särkiä ja ahvenia, kaikki syötiin.

Haukia keväällä tuli paljon katiskoihin. Koska ei ollut pakastimia, kalat olivat talvella lumessa. Silakkaakin ostettiin joskus kaupasta ja laitettiin lumihankeen säilöön.

Metsän antimista marjojen lisäksi kerättiin sieniä, mutta vain rouskuja, ei puhettakaan että muita sieniä. Vielä aikuisenakin he ihmettelivät, kun ulkomaalaiset kulkivat mökin pihan läpi ja kantoivat muovikassilliset täynnä isoja tatteja. Vuokko ajatteli, että kyllä nuo ulkomaalaiset ovat ihan hulluja. Vasta aikuisena hän on oppinut syömään muitakin sieniä.

Sota-ajasta:

Kun Enso evakuoitiin, nykyiseen Sahanlahden ravintolaan laitettiin valtavat kangasrullat evakkoon, talo oli aivan täynnä kangasrullia. Vuokolla on vielä nykyäänkin silitysalusena sitä kangasta, jotain ihmeellistä kangasta.

Evakkojen lehmiä ja vasikoita sekä sotilaita kulki Sahanlahden ohi. Tiehän kulki museon ja nykyisen ravintolan välistä. Lapset ihmettelivät kovasti ja katselivat kulkueita. Tie jatkui kosken yli vanhaa puusiltaa pitkin Kaipaalaan ja Miettulaan. Sinne kulkivat evakot lehmineen, Sahanlahdelle ei jäänyt evakkoja. Vain sotilaita asui myös Sahanlahdella. Äiti oli laittamassa heille ruokaa. Sotilailla oli hyvää säilykelihaa purkissa, jota he antoivat Vuokon ja Mairen perheellekin yhden purkillisen. Säilykeliha oli tosi hyvää, mutta eihän sellaiseen ollut totuttu. Vuokko ahmi säilykettä liikaa ja tuli ihan kipeäksi.

Lapsuusajan sattumuksia:

Kauhea kammo on Vuokolle jäänyt käärmeistä. Sahalla oli tietysti suuria purukasoja, jotka paloivat (siis kompostoitumalla), ja niissä viihtyivät käärmeet, lähinnä tarhakäärmeitä. Niitä oli aivan valtavasti, ja kun meni uimaankin, piti uida käärmeiden seassa. Ja kerrankin yksi käärme vain uiskenteli lähellä ja miehet ampuivat sen järveen. Tästä kaikesta on jäänyt aivan hirvittävä kammo käärmeitä kohtaan. Metsässäkin nykyään kulkiessa Vuokko tuijottaa vain koko ajan jalkoihin, ettei vain olisi käärmeitä.

Kun tuli Lietvedentie, se halkoi sahanpurupakat molemmille puolin tietä. Kun aurinko paistoi ja lämmitti asfaltin, pikkukäärmeet nousivat asfaltille lämmittelemään, ja postia hakiessakin saattoi nähdä aina kerralla kymmenkuntakin käärmettä liiskaantuneina auton alle. Niissä oli kyykäärmeitäkin. Mutta vain yhden kerran haastatellut muistavat, että käärme olisi purrut jotain poikaa.

Horsmia kerätessäkin oli aivan kauheaa, kun piti varoa käärmeitä. Koulusta tultua piti usein kerätä horsmia, että kun illalla mentiin lypsämään, lehmillä olisi edessään hyvää syötävää. Näin ne olisivat rauhallisempia, sillä kärpästen takia lehmät olivat lypsyn aikanakin rauhattomia. Lypsyn aikana piti lasten tavallisesti olla myös huiskimassa kärpäsiä lehmien selästä.

Kosken yläpuolella Niskalammen puolella nykyisen saunan kulmalla, kosken suulla on pieni saari, jonne he eivät ole jalalla astuneet. Saarta sanottiin käärmesaareksi, sillä se oli aivan täynnä käärmeitä. Aikuiset varoittivat ankarasti menemästä saarelle. Talvellakaan ei saarelle voinut mennä, sillä jäät olivat erittäin heikot sinne mennessä.

Nykyisen rantaravintolan ja nykyisten venevajojen vieressä on kalliolla pieni harmaa koju, joka oli nimeltään ruumiskoju. Se oli aikoinaan ruumishuoneena. Myöhemmin se oli Enso-Gutzeitin lauttalenkkien varastona. 

Sahanlahden vanha ruumishuone

Ruumiskojuun tuotiin ruumiita kauempaakin varastoon. Oli jännittävää ja karmeaa kurkistaa varastoon. Siitä on jäänyt kuitenkin sellainen pelko aikuisiälle asti, että pelkäsi ihan tolkuttomasti kuolleita. Kun Vuokko oli sairaalassa harjoittelemassa, hän pelkäsi ihan kauheasti, että joku kuolee. Mutta kun isä kuoli, ja Vuokko silitteli isän ruumista, hävisi pelko kuolleita kohtaan vähitellen.

Pelko tuli tästä: Vuokko oli vähän yli 10-vuotias, Maire 4-5-vuotias. Pyhäkouluopettaja Maire kuoli. Siihen aikaan ruumiit laitettiin ulos arkkuun ja arkku oli auki, että ruumista saattoi halutessaan käydä katsomassa. Ja kun oli kesä, ruumis oli muuttunut aika tavalla. Kun tytöt katsoivat ruumista, ei se ollut enää pyhäkouluopettaja, vaan jokin kammottavan näköinen turvonnut outous. Tämän jälkeen ei kumpikaan moneen viikkoon uskaltanut sulkea silmiään eikä uskaltanut nukkua. Valveilla ollessakin näkyi silmissä kammottava ruumis. Äidillä oli tosi kova työ saada lapset rauhoittumaan.

Mairella kauhu kesti erittäin kauan. Kun kauppiaan tyttö kuoli keuhkotautiin, äiti vannotti ja tosi äkäisenä tolkutti, että muistatte sitten, että ette mene katsomaan ruumista. Molemmilla kun oli yhä kammo kuolleita kohtaan niin, etteivät uskaltaneet koskaan sammuttaa valoja yöksi.

Kun eräs Eeva (18-vuotias) kuoli, oli Mairella kuitenkin uteliaisuus pelkoa suurempi. Nykyisen Kulta-Sepon paikalla Salea vastapäätä oli Partasen kahvila, Eevan täti oli Partasen emäntä ja Eevan ruumis oli siellä. Hautajaiset pidettiin tässä kahvilassa. Mutta Mairella oli niin kauhea uteliaisuus, että hän kiipesi yläkertaan meneville portaille ja kurkki ihmisten päiden yli ruumista. Eeva kannettiin arkussa kirkkoon, ja Vuokkokin oli keskellä kantamassa, mutta ei katsonut ruumista.

Kun Vuokko oli sairaalassa töissä, siellä oli tosi suloinen ja ihana vanhus, joka sitten kuoli. Ylihoitaja kehotti Vuokkoa laittamaan vanhuksen kädet ristiin rinnan päälle. Vuokko oli niin kauhuissaan, että luuli kuolevansa. – Ei kuitenkaan kuollut eikä saanut kohtaustakaan. Tilanne tuntui ihan hirvittävältä, mutta Vuokko teki sen, koska kerran kehotettiin.

Kun äiti kuoli, Vuokko ei saattanut kuin vähän vilkaista. Sairaalassa olivat laittaneet liinan pään ympäri leuan alta, ja se liina pyöri vilkaisun jälkeen vain koko ajan mielessä. Vuokko on kuitenkin nähnyt molempien vanhempiensa kuoleman: isä kuoli hänen rintaansa vasten, äitiä hän piti sairaalassa kädestä kiinni, kun tämä kuoli. Nämä poistivat vähän pelkoa.

Leikkikavereita oli aina paljon, kallioilla juostiin ja kiipeiltiin kaiket päivät ja leikittiin sammalleikkejä: sammalista tehtiin koteja ja kävyt olivat lehmiä, ulpukan hedelmistä tehtiin possuja.

Rännin ja kosken yli kuljettiin lankkuja pitkin, kun ei tien kautta viitsitty kulkea. Talvella lankku jäätyi ja yksi tyttö putosi alas kovaan virtaan, liukui virran mukana alaspäin jäitä ja sillanpilareita kohti. (Järvessä ajelehti kaikenlaisia lankkuja ja pilareita).  Onneksi tyttö sai kiinni sillanpilarista juuri ennen jään reunaa, muuten olisi mennyt virran mukana jään alle.

Rannassa olevan vajan kohdalla oli laivalaituri, joka meni aika pitkälle veteen, koska siihen tuli suuriakin laivoja tuoden tavaroita. Laiturilta johti kiskot, joita pitkin tavarat tuotiin laiturista maalle. Kiskoilla kulki kärry, resinan tapainen. Usein lapset ottivat kyytiä resinalla, mikä oli aika urheilullista. Tietysti lapsia oli ankarasti kielletty resinalla ajamasta, mutta eiväthän lapset uskoneet. Kerrankin eräät ottivat niin kovan kyydin, että resina liukui stopparin yli järveen. Kukaan ei uskaltanut mennä kertomaan aikuisille, mitä oli tapahtunut, vaan kaikki ryntäsivät rannan pusikkoon piiloon. Kun aikuiset kyselivät, missä kärry on, ei kukaan uskaltanut sanoa, että se on järvessä. Lopultahan joku joutui tunnustamaan.

Myös ränni oli leikkipaikka. Rännissä oli ylävirrassa sulku, joka esti veden tulon ränniin. Mutta lapset avasivat sulkua aina sen verran, että saatiin hieman vettä ränniin. Veden mukana saatiin sitten hyvä kyyti alhaalle järveen.

Kerran Maire oli saunassa Vuokon kanssa. Vuokko lähti hakemaan kuumaa vettä isosta saavista eteisen puolelta. Maire luuli, että Vuokko lähti pois saunasta ja ryntäsi perään. Ovi paiskautui vesikauhaan ja Maire sai kauhallisen kuumaa vettä päälleen.

Koko toinen puoli kasvoista paloi. Äiti ja isäkään eivät olleet kotona, olivat jossain häissä silloin. Sisko kaatoi koko ajan kylmää vettä kasvoille, mikä auttoi tuskaan. Naapurin rouva valeli koko alueen kermalla. Se auttoi tietysti kipuun, mutta kun äiti ja isä tulivat seuraavana päivänä, Maire saatiin niemeen sairaalaan, ja lääkäri oli tosi vihainen, että oli laitettu kermaa. Kerma oli kuivettunut ihoon, ja kovan kuoren alla oli vesikelloja. Vaikka kerma oli vanha keino tällaiseen ja lievitti kipua, se oli silti huono, koska se oli kuivunut ja se piti liottaa pois ja kuoria. Mutta mitään arpia ei jäänyt, ja lääkäri hoiti vamman hyvin.

Kun Maire seuraavana syksynä meni kouluun, pakkasessa toinen poski tuli aina paljon punaisemmaksi. Lääkäri vannotti, että siihen poskeen ei saa sattua mitään, ihohan oli ohut ja arka, mutta ainahan siihen jokin osui.

Kerma oli yleinen lääke tuohon aikaan palovammoihin. Haavoihin laitettiin siihen aikaan tavallisesti ratamonlehtiä, tai mentiin nurkan taakse ja pissattiin haavan päälle. 

Haastatellut marraskuussa 2010 

 Kirsti Lähdesmäki