Tuohi elää taitajan käsissä

Niinä aikoina, jolloin Ruotsin kuningas vaelteli Pohjois-Savossa, häntä tuli vastaan mies kävellä kopistellen tuohikontti selässä. Kuningas pysäytti miehen, tokaisi; ”Ei se mies ou, joka riitingillä kirkon tekköö, vuan se on mies, joka ileman riitingitä säkin selekäänsä tekköö”.

Kuningas osti kontin mieheltä kalliilla hinnalla. Hän luultavasti luuli ukon tehneen kontin siten, että se oli liitetty kokoon neliömäisistä tuohenpaloista. Tällä tavalla ei käteväkään tuohinikkari pysty konttia valmistamaan, kertoili kotiteollisuusohjaaja Aulikki Uusitalo.

Pieni tuohinen koppa, ostettu 1970-luvulla turistimyymälästä. Siinähän sopii pitää nykyään vaikka kännykkää.

Vanhimmat tuohityöt valmistettiin levytuohesta. Kehystuohi taivutettiin ympyräksi tai soikioksi, sauma valmistettiin erilaisilla hammasliitoksilla. Pohja tehtiin puusta ja kehystuohi pohjattiin puunauloilla.

Tuohella on muinoin ollut runsaasti erilaisia käyttötarkoituksia. Tuohityö on kevyt, kestävä ja sitkeä. Tuohiastia pitää jopa vettä, jos se taiten tehdään. Suomesta ei juuri löydy luonnosta saatavaa koristemateriaalia. Olki ja tuohi ovat helposti saatavilla olevia kauniita materiaaleja. Koristetöitä tärkeämpiä ovat olleet käyttöesineet, tuohiset, vakat, virsut ym. Entisajan kaskenpolttajat käyttivät yksinomaan tuohivirsuja. Ennen polton alkua tehtiin virsut. Jos ne polton aikana menivät rikki, valmistettiin uudet.

Naiset ja lapset saivat parista kolmesta tuohensärmästä kuraistut lötöt, miehet käyttivät viidestä nauhasta tehtyjä korkeampireunaisia virsuja. Tuohikenkään voidaan kutoa vartta niin, että se ulottuu lähelle polvea. Tuohikenkiä käytettiin 1800-luvun lopulle asti. Kaskialueilla tuohikengät olivat tärkeät, tästä johtuen niiden käyttö hävisi Länsi- ja Etelä-Suomessa aiemmin. Nykyisin virsut ovat lähinnä matkamuistoesineitä.

Toinen tunnettu tuohiesine on kalakontti, nikkarilla höyläkontti, metsään menijällä eväskontti. Kontteja oli sekä avoimia että kielellisiä. Ennen sanottiin ruokansa hotkijasta: Työntää ruokaa kuin kielettömään konttiin. Kontistakin on tullut nykyisin koriste-esine.

Tuohikontti, jota käytetty kalakonttina. Sisältä ihan täynnä kalansuomuja. Löydetty jostain noin 1980-luvulla.

 Tavallinen esine oli myös kopsa. Näitä tehtiin lähes joka tarkoitukseen: esim. kylvökopsa, suolakopsa, jauhokopsa. Kopsassa voi olla kavennettu suuosa ja myös siihen soveltuva korkki.

 Tuohesta tehtiin myös erilaisia vakkoja, puukontuppeja, verkonpainoja, kukkaruukkuja, vöitä ja tietenkin tuohisormuksia. Tuohesta valmistettiin ennen myös talojen katot.

Muinoin tuohityön teko kuului yksinomaan miehille. Jos nykyisin järjestää tuohikurssin, saadaan mukaan yksinomaan naisia. Häpeävätkö miehet näitä ennen niin perinteisiä miesten töitä, kyselee kotiteollisuusohjaaja Aulikki Uusitalo.

Erkki Nurmisen keräämästä materiaalista

Puumala-lehti 27.3.1980

Sota-aikaa lapsen silmin

Miltä sota-aika tuntuu 10-vuotiaan lapsen näkökulmasta, siitä kertoo Eila Luukkonen. Haastattelu on jätetty murreasuiseksi murteen tallentamista varten. Jotta teksti olisi ymmärrettävämpää, puheesta on poistettu ylimääräisiä täytesanoja ja toistoja.

 Juhannukse aika ol sillo ku niitä (=evakkoja) tuli nii hirveesti, hirveesti porukkata tuli, ku siellä Kuartee laiva, Sirkka-niminen laiva oli Kuarteelaisilla, sillä mäntii tuota juhannuskirkkoo ja siintä … rannasta se kävi ottamassa meijä. Se ku ol pikkune laeva ni se piäs siihe lahtee. Se siintä otti meijät. Se näytti hirveen näkösele, mite paljo ihmisiä tulloo jatkuvala syötölä. Ja se oli juhannus.

Ne tuli kirkole lossista yli, tai siin ol tehty nii ku semmone varasilta. Jyväniemen Terholla on ainaki siintä kuvia… Nii Terho on kuolna nyt.

Sitä ei vissiin oikee niiku osana sillo ajatella, sisästäny sitä tapahtumista, että mitä nyt on tapahtuna. Muuta ku se ihmise paljous. Ja sitte ku niitä tuli meillekkii, niitä evakkoja, ne tul lehminee, niil ol´ lehmälauma mukana, ja hevone ja joku sitä ajo sitä hevosta, naiset, ja ne ol meillä yötä. Meill´oli hevostalli, oli tyhjänä, ei ennää olna hevosta, ni siellä oli, ku oli ahos puitu, ni siellä oli ruiskuhilaat viety, taikka ne mitä ne nyt on, ku olista tehtii niitä – kupoja. Ni se ol ihan täynnä se lattia. Äit sano et laskekee lehmät tuonne sisäle. Ni se naine sano et nei oo siitä lähtii ku hyö o, Karjalasta lähtiin n´ei oo yhtää yötä olna sisälä. Et hyö ol lypsänä ne ulokona.

Mut sitä mie sit ihmetelnä jäläkee päi, että mite ne voi olna ne lehmät et niihe ei tulna utaretulehusta. Semmoset pakkaset oli ja ne lypsi siinä meilläkii ja niill´oli reessä separaatit ja ne siinä erotti ne maijot.

Ja ne jatko sitte matkoo vielä Saimaan yli Hurissalole ja Mikkelii. Sielä sit rautatiel, et junalle sit laittovat ne. Et mihi asti ne sit olivat mänössä. Tuota mamma sano vielä et levätkee nyt pitempää, et olokee pitempää. Mut se sano et ei hyö voi olla yhessä kohassa nii pitkää. Et se on jatkuvast mäntävä.

Ja sit oli yks mies jolla oli hevone ja sill ol kuormana, sitä mie en nyt..   mitä sillä oli kuormana, ja tuota, siinä hevosessa oli jotaki semmosta, ett´ sitä ahisti niiku hirveesti. Ni se ihmetytti, ett mite se hevone jakso männä. Nii et ku se henkitti, nii se tuntu et siit´ei tuu mittää. Siintä se lähti Lietvee ylite mänemää Hurissalole ja sieltä Mikkelii sitte. Tää ol vanha mies, jot s´ei olna armeijassa, olna.

Ja sitte tuli, Joutsenosta tuli meile siirtolaiset, jotka oli sieltä siirretty niiku pois. Vielä tähä päivää asti on oltu niihi ihmisii kans yhteyvessä. Ja hää on nyt jo, joka nyt on ennää elossa niistä tyttölöistäkii, ni se on jo tuolla lähempänä yheksöökymmentä.

Näitä oli sitte isä ja äiti ja kolome tyttövä ja nää toi tuota, yks vanhempi tyttö jäi sitte Joutsenoo hoitamaa elukoita kottii, ja lisäks toi vielä, sill´oli sika mukana et se teurasti sen meilä ja semmone kuva jäi miu mielee et se joteki niiku inhottaa vieläki. Seku halakas sen sijan halaki, se otti puukon ja se veti sitä lämmää läskiä ja se söi sitä. Siintä saman tien söi sitä. Ni jotenki tuntu hirvee ilekeeltä. Et tommosia juttuja.

Ja sitte oli yks semmone ku meil´ on vanha navetta siinä näi nikkee niiku tuva eessä ja sitte just etteise kohalta suoraa ku mäntii ulos ni siinä naveta piässä oli vessa. Ja tuota – se oli sitte talavisovan aikoo, mamma sano et hää ku lähti yölä, häne pit lähtee mänemää vessaa, no hää lähti yöpaitasillaa paljai jaloin, ja tuumas et kyll´ hää sen reissun kerkii tekemää paljai jalonkii, ei panna kenkiä jalakaa. Hää ku tulloo keskele pihhoo ni kahta puole ruppee tulemaa sotapoikia. Ne ol johoki vartioo mänössä siintä. Ne tuli täältä Kapasuaresta. Tulivat jostaki sieltä mehtiä.. iha suoraa siitä meijä pello yli ja, sano, hää jäi niihe keskele ja ku varpaat meinoo paleltua ja ku pojat kyselöö että onks tästä näkynä kettää mänevä, mänijöitä, et onks toiset pojat tulleet, ni sano varpaat meinas palentua.

Ja joka ilta jos kuulu vähänkää lentokonnee iäntä, tervapaperit ikkunaa, valoa ei soana näkyvä, mittää ei soana valova näkyä ulokopuolele. Ja sit oli jos tuota lentokoneita tulloo, et nii ku pommitusta varte isompi karja, ni sillo ei soa jiähä sisäle. Et pittää männä piiloo. No se ol semmone päivä et mammala ol leipätaikina vielä ja se ol alustana sen ja uuni ol lämpiämässä ja just ne männöö Mikkeliä pommittammaa sillon. Et se tuli se lauma siinä. No tietysti myö lähettii karkuu tuvasta, lakanat korvissa mäntii sen maitokopi tuole puolele ja siihe kallio juurele mehtää piiloo.

Ja Koso… tää Astan setä, ol tulna lomale. Ja meil ol postinhakupaikka, mistä käyvä postila, ni Arvo ol tulna postile sitte ja hää tuumas et hää ku on nyt lomala ni hää lähtöö käymää postila ja kahtomassa nuapurloi. Ei olna kettää, uunissa tuli, leipätaikina penkilä, ei ihmisiä näy missää. Sano, sit hää rupes seurailemaa ni hää näki ku jälet mäni sinne mehtää päi. Tuli siihe maitokopi kohale tiepuolee huutamaa et missä työ ootte, et tulukee pois. Jotta tommosia muistoja sielä on.

Ja se jytinä, ku ne pommitti, se kuulu jatkuvasti, et se ol semmone peleko. … Ne sano et ku ne mäni Mikkeliä pommittammaa, ni ne puotti niitä (pommeja) aina matkala, ne sai kevenemmää, et pääsööt kovemmi mänemää. Mut se ol semmone jurritus, sen sai arvata, et nyt mänöö pommitus kone.. Et se ol semmone pahaiänine jurritus oli, et ku ne hiljaa ajo. Terhoha huasto sitä usseemminki. (että heidän pellolle oli pudonnut pommi). 

Eila Luukkosen (synt. 1930) haastattelusta 29.9.2016

Kirsti Lähdesmäki 

Puumalan Vesitehdas

Bruno ja Emilia Raunio muuttivat vuonna 1921 perheineen taloon, joka on nykyään tunnettu Kahvila Soroppina, sitä ennen Ilkan Pentin kauppana, nykyinen osoite Keskustie 3. Brunolla oli ollut pieni limonaditehdas Ellun kulmana tunnetussa talossa, jonka hän oli rakennuttanut vuosien 1904-08 tienoilla.  Limsaa oli valmistettu talon saunarakennuksessa. Sitä oli myyty mm. pyhäaamuisin laivarantaan tai ihmiset tulivat ostamaan sitä vähän samalla tavalla omiin astioihin kuin maataloista maitoa. 

Bruno rakennutti nyt uudessa paikassa pihaan ulkorakennuksen limonadin tekoa varten. Saunanpuoleisessa huoneessa olivat koneet ja laitteet, joilla valmistettiin limsa, pihanpuoleisessa huoneessa pestiin pullot. Kun Bruno ja Emilia 1920-luvun lopulla kuolivat, heidän poikansa Atso vaimonsa Hiljan kanssa jatkoi tuotantoa. Limonadiin Raunioilla oli omat reseptit. Atson setä oli apteekkari ja reseptit olivat hänen kehittelemiään. Niitä olisi moni halunnut ostaakin, mutta reseptejä ei myyty ulkopuolisille.

Puumalan vesitehdas -etiketti oli irrallinen ja voitiin laittaa jokaiseen pulloon. Limonadia oli kolmea eri laatua.

 Aluksi uuden tehtaankin limonadia myytiin laseittain, mutta vähitellen alettiin tuotteen pullottaminen. Pullot ostettiin Lahdesta pullotehtaalta ja korkit erikseen jostain muualta. Myös lapset, ainakin Eila ja Ellu, joutuivat työskentelemään tehtaassa. Tuohon aikaan limonadin teko oli kovaa työtä, sillä kaikki oli tehtävä käsin: vesi kannettava kaivosta, nosteltava korkeaan koneeseen ja sekoitettava hapon kanssa, pullot pestävä käsin, korkit laitettava likoon kuumaan veteen turpoamaan. Kun limsa oli pullotettu, korkit työnnettiin pullon suuhun ja pullon kaulasta korkin ympäri väännettiin ja kierrettiin rautalanka tietyllä tavalla.  Aikuisilta rautalangan kiertäminen onnistui helposti: korkin ympärillä olevan rautalangan molemmista reunoista ote, ja ilmassa pyöräytettiin pulloa muutama kerta. Lapsilla ei ollut voimaa näin nopeaan tapaan. Lisäksi oli laitettava pulloihin etiketitkin, jotka liimautuivat märkiin pulloihin helposti. Etiketeissä luki: Puumalan Vesitehdas. A. Raunio.

Puumalan Vesitehdas toimi vuoteen 1941. Sota-aikaan tuotteella oli niin kovat valmiste- ja liikevaihtoverot, että tehdastoiminta ei ollut kannattavaa. Oman hankaluutensa aiheutti myös se, että sokeri oli kortilla. Sitä sai vain 10 g pulloa kohti. Makeutusaineena käytettiinkin enimmäkseen sakariinia, jota ostettiin Turusta kilon purkeissa. Koska monet tulivat ostamaan sakariinia, sitä laitettiin purkeista pieniin paperista tehtyihin taiteltuihin ”listoihin”, samanlaisiin kuin tuolloin myytiin apteekeissa vaikkapa Hota-pulveria.

Tehtaan tuotannon lopettamiseen vaikutti myös se, että Atso joutui rintamalle. Tuolloin Eila oli 12-vuotias. Tehdas olisi jäänyt Hilja-äidin ja vanhimpien lasten, Eilan ja Ellun hoidettavaksi. Hilja olisi vielä jatkanut, hän oli hankkinut luvatkin itselleen, mutta tytöt vastustivat kovasti rankan työn takia, joten tehdastoiminta oli paras lopettaa.

Puumalassa on toiminut muitakin limonadin valmistajia. Raunion talon vieressä oli Tuomas Rantalaisella limonaditehdas, jossa valmistettiin mm. portteria. Yksi tehdas toimi nykyisellä Peltotiellä.

Eila Raunion haastattelu DVD:llä 2010

Asta Kainulainen, Erkki Pulliainen

Keskustie 3 vuonna 1974

 Valokuva: Jaakko Tapio Martikainen Facebookin sivustolla Puumalan vanhat valokuvat 30.9.2016.