Puumalan Vesitehdas

Bruno ja Emilia Raunio muuttivat vuonna 1921 perheineen taloon, joka on nykyään tunnettu Kahvila Soroppina, sitä ennen Ilkan Pentin kauppana, nykyinen osoite Keskustie 3. Brunolla oli ollut pieni limonaditehdas Ellun kulmana tunnetussa talossa, jonka hän oli rakennuttanut vuosien 1904-08 tienoilla.  Limsaa oli valmistettu talon saunarakennuksessa. Sitä oli myyty mm. pyhäaamuisin laivarantaan tai ihmiset tulivat ostamaan sitä vähän samalla tavalla omiin astioihin kuin maataloista maitoa. 

Bruno rakennutti nyt uudessa paikassa pihaan ulkorakennuksen limonadin tekoa varten. Saunanpuoleisessa huoneessa olivat koneet ja laitteet, joilla valmistettiin limsa, pihanpuoleisessa huoneessa pestiin pullot. Kun Bruno ja Emilia 1920-luvun lopulla kuolivat, heidän poikansa Atso vaimonsa Hiljan kanssa jatkoi tuotantoa. Limonadiin Raunioilla oli omat reseptit. Atson setä oli apteekkari ja reseptit olivat hänen kehittelemiään. Niitä olisi moni halunnut ostaakin, mutta reseptejä ei myyty ulkopuolisille.

Puumalan vesitehdas -etiketti oli irrallinen ja voitiin laittaa jokaiseen pulloon. Limonadia oli kolmea eri laatua.

 Aluksi uuden tehtaankin limonadia myytiin laseittain, mutta vähitellen alettiin tuotteen pullottaminen. Pullot ostettiin Lahdesta pullotehtaalta ja korkit erikseen jostain muualta. Myös lapset, ainakin Eila ja Ellu, joutuivat työskentelemään tehtaassa. Tuohon aikaan limonadin teko oli kovaa työtä, sillä kaikki oli tehtävä käsin: vesi kannettava kaivosta, nosteltava korkeaan koneeseen ja sekoitettava hapon kanssa, pullot pestävä käsin, korkit laitettava likoon kuumaan veteen turpoamaan. Kun limsa oli pullotettu, korkit työnnettiin pullon suuhun ja pullon kaulasta korkin ympäri väännettiin ja kierrettiin rautalanka tietyllä tavalla.  Aikuisilta rautalangan kiertäminen onnistui helposti: korkin ympärillä olevan rautalangan molemmista reunoista ote, ja ilmassa pyöräytettiin pulloa muutama kerta. Lapsilla ei ollut voimaa näin nopeaan tapaan. Lisäksi oli laitettava pulloihin etiketitkin, jotka liimautuivat märkiin pulloihin helposti. Etiketeissä luki: Puumalan Vesitehdas. A. Raunio.

Puumalan Vesitehdas toimi vuoteen 1941. Sota-aikaan tuotteella oli niin kovat valmiste- ja liikevaihtoverot, että tehdastoiminta ei ollut kannattavaa. Oman hankaluutensa aiheutti myös se, että sokeri oli kortilla. Sitä sai vain 10 g pulloa kohti. Makeutusaineena käytettiinkin enimmäkseen sakariinia, jota ostettiin Turusta kilon purkeissa. Koska monet tulivat ostamaan sakariinia, sitä laitettiin purkeista pieniin paperista tehtyihin taiteltuihin ”listoihin”, samanlaisiin kuin tuolloin myytiin apteekeissa vaikkapa Hota-pulveria.

Tehtaan tuotannon lopettamiseen vaikutti myös se, että Atso joutui rintamalle. Tuolloin Eila oli 12-vuotias. Tehdas olisi jäänyt Hilja-äidin ja vanhimpien lasten, Eilan ja Ellun hoidettavaksi. Hilja olisi vielä jatkanut, hän oli hankkinut luvatkin itselleen, mutta tytöt vastustivat kovasti rankan työn takia, joten tehdastoiminta oli paras lopettaa.

Puumalassa on toiminut muitakin limonadin valmistajia. Raunion talon vieressä oli Tuomas Rantalaisella limonaditehdas, jossa valmistettiin mm. portteria. Yksi tehdas toimi nykyisellä Peltotiellä.

Eila Raunion haastattelu DVD:llä 2010

Asta Kainulainen, Erkki Pulliainen

Keskustie 3 vuonna 1974

 Valokuva: Jaakko Tapio Martikainen Facebookin sivustolla Puumalan vanhat valokuvat 30.9.2016.

Puumalalaisia tanhuja

Puumalasta on merkitty muistiin myös tanhuja. Ainakin Pitkä polska on puumalalaisen kirjailijan Elsa Heporaudan (o.s. Koponen) muistiinmerkitsemä. Vielä 1900-luvun alussa on näitä tanssittu Puumalassa. Nykyaikana ne kuuluvat tietysti tanhuryhmien ohjelmistoon. (Tanhut kirjasta Collan Anni: Suomalainen Kisapirtti suomalaisten kansantanhujen ystäville. Porvoo-Helsinki. WSOY).

Puumalan polskaajat esiintymässä satamassa 1983.

Puumalan polskaajien ohjelmistoon ovat puumalalaiset tanhut kuuluneet aina. Kuvan vasemmanpuoleisella naisella siniliivinen Puumala-puku.

Sanontoja ja ajatelmia

 Sanontojen aiheena tällä kertaa rakkaus, seurustelu, avioliitto, syrjähypyt:

Aijan takanaha se on nurmikii vihreempöö.

Akka on ku kuttu. Jossei pahhoo tie nii se ainakii aatteloo.

Ei jiä uamurusko satamata eikä morsiame itkut itkemätä.

Ei nii vanhaks tyttönä, ettei kylläksee akkana.

Ei rakkaus matkoja mittoo.

Ei rakkaus oo mikkää potatti.

Ei savuva ilema tulta.

Ei se koera toese koera hännäle pole.

Ei sian kiel, ei matteen maksa, ei mikkää oo nii hyvvee ku nuapuripoja kans naemine.

Ei uutta entise ollessa.

Eihä se vittu vihkien parane.

Elä ajassa aekoo myöte, miehe myöte miehelässä.

Elä hipelöe, kopeloe kunnola.

Enne kapa kirppuja kytköö ku kaks rakastavaesta vahtii.

Enne kesä lehmättä ku joulu akatta.

Enne vahtii kapallisen kirppuja ku uskottoman akkansa.

Himot ne on hiirelläkkii, tunteet diakonissala.

Hyvät hylkii, pahat pyrkii, huonoja en huoli.

Hyvät naijaa naapurii, pahat pittää peräle. (pittää= pitäjän)

Johonniiha se käöpä yhtyy, sittasontiainekkii seipääsee.

Jos ei oo heiliä helluntaina ni ei koko kesänä.

Jos ei oo heiliä helluntaina, ei huolta koko kesänä.

Jos ei oo onnea pelissä, on onnea rakkauvessa.

Jos haluat menettää ystävän, lainaa hänelle rahaa.

Kaeno mies ei sua kaonista akkoo.

Kahen kaoppa kolomanne korvapuusti.

Kahvi kuumana, tyttö nuorena.

Kaikkia muuta ihmine kattuu, muttei nuoena naimistaa.

Kaks on pahhoo mualimassa, paha akka ja kova pakkane.

Kannaaha se koetuu mitä kukko nokkii.

Ketä kilevan kihlataan, sitä ei vihile viijä.

Kiitä ilemoo iltasela, akkoo aamusela.

Kipinästä se tul syttyy.

Kolomas pyörä vaunussa on liikoo.

Ku kuolis tai naetaes tae piäsis rikkaa talo siaks.

Ku on akka puhemiehenä, ni on piru perämiehenä.

Ku ottaa piene aka, suap pahhoo mahollisimma vähä.

Kyllä sokiakkii kana jyvä löytää.

Kylä akat kuuluttaa, vessae vihkii.

Leikki leikkinä mut pylly poes tyynyltä.

Luonto se on, joka tikanpojan puuhun vettää.

Lähti klimpissä ku Puumalan likkojen piikuus.

Mies tulloo räkänokastakkii, muttei tyhjän naorajasta.

Milläs sitä rakkauttaa näöttää, jos ei oo kahviakkaa.

Mistäs pahat akat tulloo ku hyvistä tyttäristä.

Mitä serkumpoo sen herkumpoo.

Mitäs poekamies akala tekköö, ku ei oo muutakaa perettä.

Naimisissa olo ei ole este vaan hidaste.

Nauru nuorentaa, rakkaus kaunistaa.

Nuorena naemisii et kerkiää kaua katua.

Nyt on taulule tultava juu tai ei, sano Reinikaese Antti kosiessaa.

Oma laps on laps, mut lapsen laps on vielä lapsempi.

Onnen tunnet etsiessä, vaan et sitä löytäessä.

Onni ei oo pysyvä olotila.

Orriilehan ne tammatkii potkii.

Pahhoo mahollisimma vähä. (pieni vaimo)

Pakkoha se on sopia ku on hiät pijetty.

Parempi tossun alla ku taevasalla.

Pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakkii.

Pien riita piristää.

Pittää ku kukkasta kämmenellää.

Poes alta akkavalta, muutaa ukko sänkyn alta.

Pojat ommoo perettä, tyttäret vierasta väkiä.

Puhalletaan sammaan hiileen.

Rakkaus on ikuista, kohde vain vaihtuu.

Rakkaus on ku tuhkarokko: se iskee meihin kaikkiin, mutta menee kyllä ohitse.

Rakkaus on mielikuvituksen voitto älystä.

Rakkaus on väkevä kuin kuolema.

Sanasta miestä, sarvesta härkää.

Se on kehno akka joka ei yhtä miestä elätä.

Se on mun sano Eenokki akkoosa.

Siinähä se eikä minniime persiissä. (esine löytyy)

Sovassa ja rakkauvessa on kaekki keinot luvallisia.

Suhde, joka ei perustu luottamukseen, ei voi onnistua.

Suu ei kulu suuvellessa eikä käs kättä antaessa.

Syvämen kyllyydestä suu puhhuu.

Talavi ei mää tavottaa eikä akkoin tora itkemätä.

Tyttö monen kosima on ku väljähtynyt kalja.

Tyttö monen kosima on kuin väljähtänyt kalja.

Uupuu se hyväkii hevone ja leppyy se äkänennii akka.

Vakka kanteese valihtoo.

Vanha rakkaus ei ruostu.

Vanha suola janottaa.

Vertaeset vertaesiiaa, piiat renkit toesiaa.

Vie sie, mie vikisen, oo vievinnäes väkisen.

Yhäti eukko rumenoo, mikäli ilta pimenöö.

Yks tykkee tyttärestä, toene tyttäre äetistä.

Ympäri käyvää, yhtee tullaa.

Äet neuvo tytärtää: Elä ota rikasta eläkä kaonista miestä. Rikkaus hupenoo, kaoneus katovaa, mut rummuus sen kun lissääntyy.

Kerännyt Pirkko Ihanamäki

Talosta taloon kiertäjiä

Eila Luukkonen kertoo talosta taloon kierrelleistä henkilöistä 1930-50-luvulla:

 

Eilan lapsena ollessa Rokansalon kylällä kulki Liena-niminen nainen talosta taloon, oli sellainen iso ihminen ja hieman yksinkertainen ja haasteli välillä omia juttujaan. Hän ei ilmeisesti oikein asunut missään, vaan kiersi talosta toiseen. Lapsuudesta ei ole jäänyt mieleen, mistä päin Puumalaa hän olisi alun perin ollut ja mikä hänen sukunimensä oli. 

Liena yritti tehdä muille jotain jäynän tapaista. Kerrankin hän tuli Eilan kotiin, kun perhe oli juuri kitkemässä kasvimaata. Yksi porkkanapenkki oli kitkemättä. Liena alkoi kitkeä penkkiä muiden mukana, ja kun penkki oli kitketty, Liena tokaisi: ”No ol se hyvä, että minä tulin teiä kansa kitkemää, että työ ois soana sitä muute kitkeneeks!”

Lienan tyypillinen kävelytapa oli, että hänellä oli kädet aina kehon ympäri kyynärpäitä myöden ristissä ja käsivarsista roikkui useita nyyttejä, joista kukaan ei tiennyt, mitä niissä oli. Kerrankin hän oli laittanut nyyttejään talon lehmihakaan puun oksalle. Niissä oli vaatteita. Talon eteisessä oli laatikkopenkit, joissa säilytettiin tavaroita. Kerran Liena laittoi nyyttejään penkin alle ja sanoi: ”Elekee voa antoo kellekää niitä!” Kerran sitten kuitenkin talonväki päätti katsoa, mitä nyyteissä oli, kun nyytit alkoivat haista. Niissä oli ruokatavaroita, mm. pilaantuneita perunanhituja.

Yksi ilkeäntuntuinen juttu oli, kun äidin ollessa siivoamassa kaloja Liena tuli naapurista. Liena pyysi: ”Voitko antoo miule nuo kalansuolet?” Äiti sanoi: ”No mitä sie niilä tiet?” Äiti antoi kuitenkin suolet Lienalle tällä mukana olleeseen emalikuppiin. Liena laittoi kupin hellalle ja keitti suolet ja muut perkuujätteet, meni muurin reunalle istumaan ja söi keitoksensa. Lasten mielestä tämä oli inhottavaa, alkoi ihan oksettaa. Liena vielä kertoi, että naapurissa ei ollut annettu hänelle kalansuolia. 

Lieneekö Lienalla ollut itsellä ruokaa kovinkaan paljoa. Hän osui usein ruoka-aikaan taloon ja söi mielellään kaikkea. Ruokalautasen saatuaan kipaisi uunin päälle ja söi aina siellä. Missä Liena vietti yöt ja kylmät ajat, on jäänyt epäselväksi. On tietysti mahdollista, että hän on nukkunut ihmisten heinäladoissa ulkona.

Joku oli kertonut, että Liena olisi tehnyt yksinäisen lapsen. Ei tietoa, oliko lapsi kuollut vai annettu pois, mutta ilmeisesti tästä Liena olisi mennyt sekaisin jo nuorena. 

Kylällä kulki myös kaksi kulkukauppiasta. Toinen oli Mannisen Matti ja hänellä oli iso puusta tehty laukku, jonka hän kiinnitti nahkaremmeillä selkäänsä. Kun kauppias tuli taloon ja avasi laatikon, sisältä ilmestyi useita laatikoita kerroksittain kuin hyllyköksi. 

Rieti Armas (Armas Fred) oli myös laukkukauppias, hänen isänsäkin oli ollut kiertävä kauppias. Isänsä oli ajanut hevosella, mutta Armaksella ei ollut hevosta. Hänellä oli talviaikaan pitkä rautajalaksinen kelkka, jossa myytävät tavarat olivat ja tällaista kelkkaa Armas työnsi talosta taloon. Eräässä talossa pikkutyttö näki ikkunasta Armaksen tulevan kelkkoineen ja kysyi äidiltään: ”Äit, onkos tuo Volksvaaken?” Lapsesta iso pyöreä kuomumainen tavaranyytti peitteen alla näytti tietysti kuplavolkkarilta. 

Armas tilasi tavarat Mikkelistä tukkuliikkeestä, ja kerran ei jotain tavaraa saanutkaan. Tästä Armas säikähti häneltä vietävän koko ammatin, ja asia kävi hänestä kovin pahasti.

Armas asui Janne Reposessa Miettulassa. Armas tuli kerran siihen tulokseen, että ei hän ”koko ikäänsä halua revon pesässä asua” ja muutti Jyväniemelle. Armas teki myös kaikenlaista tilapäistyötä taloissa, kaivoi ojia sun muuta, mitä kulloinkin oli tarjolla.

Vanhana Armas muutti Pirttimäelle vanhainkotiin. Kun pari kyläläistä kävi Armasta kerran katsomassa, eräs toinen mies istui sängyn laidalla ja ihmetteli, miksi kaikki juttelevat vain Armakselle ja tulevat vain tätä katsomaan, häntä itseään ei kukaan. Mies sanoi vielä olevansa Armaksen veli. Eli Armas oli kaikkien tuntema kierreltyään kaikki talot työkseen. Hän oli melko suosittukin, kyläläiset ostivat häneltä yleensä jotain, vaikkeivät olisi niin tarvinneetkaan. Hänellä oli pastillirasia taskussa, ja siitä hän aina tarjosi vierailleen. Armaksella oli myös sisko Pirttimäellä. 

Yksi kaikkien tuntema kiertelijä oli myös haitarinsoittaja Alpo Kaukonen. Hän kierteli talosta taloon ja soittaa urruutti haitariaan. Ollessaan yötä Luukkosen Alpolla ja Elmalla Elma kehotti häntä soittamaan jotain tuttua, vaikka Metsäkukkia. ”Vastahan mie sen soitin, et siä kuulna!” oli hanuristin vastaus. Elman mielestä nuotti ei ollut ollut yhtään sinne päinkään.

Alpo lähti Lappeenrantaan, väitti että hänellä on siellä muka morsian. Myöhemmin Alpo vietiin morsiamensa kanssa vanhustentaloon asumaan, mutta ei saanut asua samassa huoneessa morsiamensa kanssa.

 Eila Luukkosen (synt. 1930) haastattelua 29.9.2016

Kirsti Lähdesmäki