Puukko työkaluna

Puukko lahjana saattoi olla vielä ainakin 1970-luvulla, miksei osin 1980-luvullakin mieluinen saajalleen. Puukon merkitys on kuitenkin vähentynyt. Mitäpä kaupungissa kerrostalossa asuva ihminen puukolla tekisikään. Teuvo Kontinen kertoo, mihin kaikkeen hänen isänsä Juho Kontinen (synt. 1904) on puukkoa käyttänyt:

Puukko oli isälle tärkeä työkalu työssä ja syödessä. Ajan tavan mukaan isällä oli aina arkena tuppipuukko vyöllä, mutta vapaa-aikana kirkkoreissuilla ei hän puukkoa pitänyt. Puukolla hän vuoli heinäseipäiden katkenneet kärjet, heinäseipään tapit ja haravan piikit. Hevosen valjaita oli korjattava iltaisin kotona ja joskus ajon aikanakin. Teurastukset ja kalojen siivous sujuivat häneltä hyvällä puukolla vaivatta.

 

Tärkeä käyttö puukolle oli ruokailussa. Äidillä oli paljon työtä ison perheen ruokinnassa ja isä leikkasi puukollaan kaikille palaset isosta ruisleipäkannikasta. Ruokapöydässä isä ei istunut tavanomaisella isännän paikalla pöydän takana, vaan hän istui pöydän päässä toisessa kulmassa ja aina oli joku pienemmistä lapsista pöydän kulman toisella puolella syömässä isän kanssa samalta lautaselta.

Ruista puimakoneella puitaessa oli ennen tapana, että syöttäjällä oli apulainen, usein joku nainen, joka katkaisi lyhteistä olkisiteet ja solutti ison lyhteen vähitellen tasaisesti puimakoneen kitaan. Pian isä vapautti apulaisen muihin hommiin ja katkoi itse lyhteiden siteet.

Puukolla isä leikkasi lasten sormien ja varpaiden kynnet ja omatkin kyntensä. Tämä tapahtui saunassa käynnin jälkeen, jolloin kynnet olivat pehmeitä. Taitavasti isä otti puukon kärjellä tikut tenavien sormista melkein kuin lääkäri tai sairaanhoitaja. Myös "hammaslääkärin hommia" isä teki. Hänellä oli maasepän tekemät pihdit ja niillä hän veti monenkin kyläläisen hampaan.

Teuvo Kontinen

sukukirjassa Johannes ja Hilja, Niinisaaren Kontisia

Tuohi elää taitajan käsissä

Niinä aikoina, jolloin Ruotsin kuningas vaelteli Pohjois-Savossa, häntä tuli vastaan mies kävellä kopistellen tuohikontti selässä. Kuningas pysäytti miehen, tokaisi; ”Ei se mies ou, joka riitingillä kirkon tekköö, vuan se on mies, joka ileman riitingitä säkin selekäänsä tekköö”.

Kuningas osti kontin mieheltä kalliilla hinnalla. Hän luultavasti luuli ukon tehneen kontin siten, että se oli liitetty kokoon neliömäisistä tuohenpaloista. Tällä tavalla ei käteväkään tuohinikkari pysty konttia valmistamaan, kertoili kotiteollisuusohjaaja Aulikki Uusitalo.

Pieni tuohinen koppa, ostettu 1970-luvulla turistimyymälästä. Siinähän sopii pitää nykyään vaikka kännykkää.

Vanhimmat tuohityöt valmistettiin levytuohesta. Kehystuohi taivutettiin ympyräksi tai soikioksi, sauma valmistettiin erilaisilla hammasliitoksilla. Pohja tehtiin puusta ja kehystuohi pohjattiin puunauloilla.

Tuohella on muinoin ollut runsaasti erilaisia käyttötarkoituksia. Tuohityö on kevyt, kestävä ja sitkeä. Tuohiastia pitää jopa vettä, jos se taiten tehdään. Suomesta ei juuri löydy luonnosta saatavaa koristemateriaalia. Olki ja tuohi ovat helposti saatavilla olevia kauniita materiaaleja. Koristetöitä tärkeämpiä ovat olleet käyttöesineet, tuohiset, vakat, virsut ym. Entisajan kaskenpolttajat käyttivät yksinomaan tuohivirsuja. Ennen polton alkua tehtiin virsut. Jos ne polton aikana menivät rikki, valmistettiin uudet.

Naiset ja lapset saivat parista kolmesta tuohensärmästä kuraistut lötöt, miehet käyttivät viidestä nauhasta tehtyjä korkeampireunaisia virsuja. Tuohikenkään voidaan kutoa vartta niin, että se ulottuu lähelle polvea. Tuohikenkiä käytettiin 1800-luvun lopulle asti. Kaskialueilla tuohikengät olivat tärkeät, tästä johtuen niiden käyttö hävisi Länsi- ja Etelä-Suomessa aiemmin. Nykyisin virsut ovat lähinnä matkamuistoesineitä.

Toinen tunnettu tuohiesine on kalakontti, nikkarilla höyläkontti, metsään menijällä eväskontti. Kontteja oli sekä avoimia että kielellisiä. Ennen sanottiin ruokansa hotkijasta: Työntää ruokaa kuin kielettömään konttiin. Kontistakin on tullut nykyisin koriste-esine.

Tuohikontti, jota käytetty kalakonttina. Sisältä ihan täynnä kalansuomuja. Löydetty jostain noin 1980-luvulla.

 Tavallinen esine oli myös kopsa. Näitä tehtiin lähes joka tarkoitukseen: esim. kylvökopsa, suolakopsa, jauhokopsa. Kopsassa voi olla kavennettu suuosa ja myös siihen soveltuva korkki.

 Tuohesta tehtiin myös erilaisia vakkoja, puukontuppeja, verkonpainoja, kukkaruukkuja, vöitä ja tietenkin tuohisormuksia. Tuohesta valmistettiin ennen myös talojen katot.

Muinoin tuohityön teko kuului yksinomaan miehille. Jos nykyisin järjestää tuohikurssin, saadaan mukaan yksinomaan naisia. Häpeävätkö miehet näitä ennen niin perinteisiä miesten töitä, kyselee kotiteollisuusohjaaja Aulikki Uusitalo.

Erkki Nurmisen keräämästä materiaalista

Puumala-lehti 27.3.1980

Sota-aikaa lapsen silmin

Miltä sota-aika tuntuu 10-vuotiaan lapsen näkökulmasta, siitä kertoo Eila Luukkonen. Haastattelu on jätetty murreasuiseksi murteen tallentamista varten. Jotta teksti olisi ymmärrettävämpää, puheesta on poistettu ylimääräisiä täytesanoja ja toistoja.

 Juhannukse aika ol sillo ku niitä (=evakkoja) tuli nii hirveesti, hirveesti porukkata tuli, ku siellä Kuartee laiva, Sirkka-niminen laiva oli Kuarteelaisilla, sillä mäntii tuota juhannuskirkkoo ja siintä … rannasta se kävi ottamassa meijä. Se ku ol pikkune laeva ni se piäs siihe lahtee. Se siintä otti meijät. Se näytti hirveen näkösele, mite paljo ihmisiä tulloo jatkuvala syötölä. Ja se oli juhannus.

Ne tuli kirkole lossista yli, tai siin ol tehty nii ku semmone varasilta. Jyväniemen Terholla on ainaki siintä kuvia… Nii Terho on kuolna nyt.

Sitä ei vissiin oikee niiku osana sillo ajatella, sisästäny sitä tapahtumista, että mitä nyt on tapahtuna. Muuta ku se ihmise paljous. Ja sitte ku niitä tuli meillekkii, niitä evakkoja, ne tul lehminee, niil ol´ lehmälauma mukana, ja hevone ja joku sitä ajo sitä hevosta, naiset, ja ne ol meillä yötä. Meill´oli hevostalli, oli tyhjänä, ei ennää olna hevosta, ni siellä oli, ku oli ahos puitu, ni siellä oli ruiskuhilaat viety, taikka ne mitä ne nyt on, ku olista tehtii niitä – kupoja. Ni se ol ihan täynnä se lattia. Äit sano et laskekee lehmät tuonne sisäle. Ni se naine sano et nei oo siitä lähtii ku hyö o, Karjalasta lähtiin n´ei oo yhtää yötä olna sisälä. Et hyö ol lypsänä ne ulokona.

Mut sitä mie sit ihmetelnä jäläkee päi, että mite ne voi olna ne lehmät et niihe ei tulna utaretulehusta. Semmoset pakkaset oli ja ne lypsi siinä meilläkii ja niill´oli reessä separaatit ja ne siinä erotti ne maijot.

Ja ne jatko sitte matkoo vielä Saimaan yli Hurissalole ja Mikkelii. Sielä sit rautatiel, et junalle sit laittovat ne. Et mihi asti ne sit olivat mänössä. Tuota mamma sano vielä et levätkee nyt pitempää, et olokee pitempää. Mut se sano et ei hyö voi olla yhessä kohassa nii pitkää. Et se on jatkuvast mäntävä.

Ja sit oli yks mies jolla oli hevone ja sill ol kuormana, sitä mie en nyt..   mitä sillä oli kuormana, ja tuota, siinä hevosessa oli jotaki semmosta, ett´ sitä ahisti niiku hirveesti. Ni se ihmetytti, ett mite se hevone jakso männä. Nii et ku se henkitti, nii se tuntu et siit´ei tuu mittää. Siintä se lähti Lietvee ylite mänemää Hurissalole ja sieltä Mikkelii sitte. Tää ol vanha mies, jot s´ei olna armeijassa, olna.

Ja sitte tuli, Joutsenosta tuli meile siirtolaiset, jotka oli sieltä siirretty niiku pois. Vielä tähä päivää asti on oltu niihi ihmisii kans yhteyvessä. Ja hää on nyt jo, joka nyt on ennää elossa niistä tyttölöistäkii, ni se on jo tuolla lähempänä yheksöökymmentä.

Näitä oli sitte isä ja äiti ja kolome tyttövä ja nää toi tuota, yks vanhempi tyttö jäi sitte Joutsenoo hoitamaa elukoita kottii, ja lisäks toi vielä, sill´oli sika mukana et se teurasti sen meilä ja semmone kuva jäi miu mielee et se joteki niiku inhottaa vieläki. Seku halakas sen sijan halaki, se otti puukon ja se veti sitä lämmää läskiä ja se söi sitä. Siintä saman tien söi sitä. Ni jotenki tuntu hirvee ilekeeltä. Et tommosia juttuja.

Ja sitte oli yks semmone ku meil´ on vanha navetta siinä näi nikkee niiku tuva eessä ja sitte just etteise kohalta suoraa ku mäntii ulos ni siinä naveta piässä oli vessa. Ja tuota – se oli sitte talavisovan aikoo, mamma sano et hää ku lähti yölä, häne pit lähtee mänemää vessaa, no hää lähti yöpaitasillaa paljai jaloin, ja tuumas et kyll´ hää sen reissun kerkii tekemää paljai jalonkii, ei panna kenkiä jalakaa. Hää ku tulloo keskele pihhoo ni kahta puole ruppee tulemaa sotapoikia. Ne ol johoki vartioo mänössä siintä. Ne tuli täältä Kapasuaresta. Tulivat jostaki sieltä mehtiä.. iha suoraa siitä meijä pello yli ja, sano, hää jäi niihe keskele ja ku varpaat meinoo paleltua ja ku pojat kyselöö että onks tästä näkynä kettää mänevä, mänijöitä, et onks toiset pojat tulleet, ni sano varpaat meinas palentua.

Ja joka ilta jos kuulu vähänkää lentokonnee iäntä, tervapaperit ikkunaa, valoa ei soana näkyvä, mittää ei soana valova näkyä ulokopuolele. Ja sit oli jos tuota lentokoneita tulloo, et nii ku pommitusta varte isompi karja, ni sillo ei soa jiähä sisäle. Et pittää männä piiloo. No se ol semmone päivä et mammala ol leipätaikina vielä ja se ol alustana sen ja uuni ol lämpiämässä ja just ne männöö Mikkeliä pommittammaa sillon. Et se tuli se lauma siinä. No tietysti myö lähettii karkuu tuvasta, lakanat korvissa mäntii sen maitokopi tuole puolele ja siihe kallio juurele mehtää piiloo.

Ja Koso… tää Astan setä, ol tulna lomale. Ja meil ol postinhakupaikka, mistä käyvä postila, ni Arvo ol tulna postile sitte ja hää tuumas et hää ku on nyt lomala ni hää lähtöö käymää postila ja kahtomassa nuapurloi. Ei olna kettää, uunissa tuli, leipätaikina penkilä, ei ihmisiä näy missää. Sano, sit hää rupes seurailemaa ni hää näki ku jälet mäni sinne mehtää päi. Tuli siihe maitokopi kohale tiepuolee huutamaa et missä työ ootte, et tulukee pois. Jotta tommosia muistoja sielä on.

Ja se jytinä, ku ne pommitti, se kuulu jatkuvasti, et se ol semmone peleko. … Ne sano et ku ne mäni Mikkeliä pommittammaa, ni ne puotti niitä (pommeja) aina matkala, ne sai kevenemmää, et pääsööt kovemmi mänemää. Mut se ol semmone jurritus, sen sai arvata, et nyt mänöö pommitus kone.. Et se ol semmone pahaiänine jurritus oli, et ku ne hiljaa ajo. Terhoha huasto sitä usseemminki. (että heidän pellolle oli pudonnut pommi). 

Eila Luukkosen (synt. 1930) haastattelusta 29.9.2016

Kirsti Lähdesmäki