Koulumestari ja hänen arvostelukirjansa

Toista sataa vuotta sitten perustettiin (1882) Puumalaan toinen kiertokoulu. Sen opettajaksi valittiin Kaarle (Kalle) Juhana Luukkonen (1848-1921). Hän ehti hoitaa virkaansa 32 vuotta. Keisarillinen senaatti myönsi hänelle eläkkeen 10.3.1914. Kirkonkirjoissa hänen tittelikseen mainitaan kiertokoulunopettaja, koulumestari ja kerran jopa kiertokoulumestari.

Luukkonen oli syntyisin Herrahaan talosta Maunolan kylästä. Hänen isänsä Simon Luukkonen oli kylän keskushenkilö, kirkonkirjoissa "byaman”, siis eräänlainen kylänvanhin. Sellainen henkilö tuli olla nuhteeton, taidokas, luku- kirjoitus- ja laskutaitoinen, niin että pystyi ajamaan kyläläisten asioita. Varallisuuttakin piti olla, piti mm. olla tilat kokoontumisia varten ja aikaa edustustehtäviin.

Simonin talossa lienee vallinnut nuhteeton ilmapiiri, koska Kaarle poika enemmittä opinnoitta kelpasi jopa koulumestariksi.

Suuren sisarusparven vanhimmasta pojasta, Tuomaasta, tuli lautamies, joka ajan tavan mukaan sai perinnöksi kantatilan. Nyt saivat lintusalolaiset aiheen vitsailla, että kerrankin laki ja evankeliumi asuivat saman katon alla.

Pian Kalle kuitenkin asettui perintöosalleen Heinäsensaloon Lapinsalmen rannalle. Taloon, joka vieläkin saattaa olla paikallaan kesäasuntona Vehviläisen suvun hallussa. Tämän suvun haltuun tila joutui naimakaupan ansiosta. Opettajan vaimo Maria Matintytär ei saanut lapsia, pariskunta halusi ja sai ottopojakseen Alpo Vehviläisen isän.

Puumalan historian toisessa osassa kerrotaan laajasti täkäläisen kiertokoulun historia. Siihen aikaan yleensä suhtauduttiin melko karsaasti oppimiseen, jota pidettiin ajan ja rahan haaskaamisena. Historian lukutaidottomuustilastot ovat tästä hyvänä todisteena.

Puumalaan perustettiin ensimmäinen kiertokoulu jo 1860, mutta sen opettajalla Jaakko Korjanderilla oli liian suuri urakka noin 5000 asukkaan pitäjässä, aluehan oli sangen laaja ja vesistöjen pirstoma. Papit tosin napisivat jatkuvasti kinkereillä ja saarnoissaan lukutaidottomuudesta, mutta hänestä eivät pitäjännavat juurikaan välittäneet, korkeintaan naureskelivat. Mutta kun piispa tarkastuksissaan esim. vuonna 1873 ja 1881 vakavasti kansaa nuhteli, oli pakko tehdä jotakin. Perustettiin toinen kiertokoulunopettajan virka. Tähän saattoi olla syynä myöskin naapurikuntalaisten pilkka, "tuhma kuin puumalalainen".

Kalle Luukkosesta tuli pitäjään toinen koulumestari. Hänen opetusalueenaan oli pitäjän länsipuoli, 14 kylää, jotka jaettiin yhdeksään piiriin. Koulun kestoksi oli määrätty kuusi viikkoa ja opettajan työajaksi kuusi kuukautta. Lisäksi hänen oli osallistuttava rippikoulun pitoon sekä ns. pakkokoulun pitoon.

Vähitellen Puumalan kiertokoulujen määrä kasvoi ja 20-luvulla niitä oli jo viisi.

Viimeinen kiertokoulu lakkautettiin 1951, mikä lienee Etelä-Suomen ennätys. Vaikka ensimmäinen kansakoulu perustettiin jo 1875, uusi järjestelmä kamppaili kiertokoulua vastaan lähes 80 vuotta.

Kieltämättä Kiertokoululla oli omat etunsakin Puumalan kaltaisessa saaristokunnassa. Opettajahan oli joutilain kulkemaan - ja hukkumaan.

Kurinpidossa ei Kalle Luukkosella liene ollut vaikeuksia, olihan opettajalla oikeus keinoja kaihtamatta saattaa häirikkö järjestykseen. Jo polvirukous päivän alussa ja lopussa lienee luonut pelonsekaisen kunnioituksen opettajaa kohtaan. Moni tosin ei koulussa oppinut lukemaan, kirjoittamisesta puhumattakaan, koulunkäyntihän oli vanhempien ja lapsen omankin tahdon varassa.

Fyysisesti vaaratonta opettajan työ ei tähän aikaan ollut. Puumalan kirkkoneuvoston pöytäkirja vuodelta 1908 tietää kertoa, että Kalle Luukkonen oli kelirikkoaikana joutunut niin arvaamattomaan seikkailuun, että oli tarvinnut useampia välityssaattajia ja apumiehiä.

Kalle Luukkosen oppilailla ei ollut mitään omia välineitä, opettaja toi mukanaan kirjat, kynät, kumit ja paperit, eikä niitä aina edes ollut saatavissakaan. Opetustilana oli tupa tai peräkamari. Valaistuspulma ratkaistiin alkuaikoina siten, että opettaja sai mukaansa joulukirkosta tähteeksi jääneet kynttilänpätkät.

Opettajan palkkauksena oli aluksi seitsemän penniä jokaista henkirahan maksajaa kohden. Päättäjät ajattelivat niin sosiaalisesti, että kun niin rikas kuin köyhäkin maksaa saman henkirahan korotuksen, on heidän lapsillaan sama asema eikä kenenkään tarvitse olla tulematta kouluun. Kalle Luukkonen anoi jo 1885 palkankorotusta, mutta kirkonkokouksessa anomus hylättiin. Vasta vuosisadan vaihteessa palkka parani, kun hän sai 300 mk:n vuosipalkan sekä lisäetuina vapaan kyydityksen koulupaikasta toiseen sekä vapaan ylöspidon koulupaikassa.

Alpo Vehviläisellä on hallussaan Kalle Luukkosen Kiertokoulukirja vuosilta 1894-1909. Se sisältää n. 3500 oppilaan arvostelun huolellisella kaunokirjoituksella kirjoitettuna. Erityistä kiinnostusta sen olettaisi herättävän Hurissalossa ja vaikkapa Niinisaaressa, koska siitä saattaisi nähdä miten esivanhemmat ovat koulustaan selvinneet.

Koulun peruskurssiin sisältyi Tavuu, Sisäluku, Käsitys, Raamatun historia, Ulkoluku - sisältäen alaotsakkeina Aapisen, Katekismuksen, Katekismuksen Huoneentaulun.

Arvostelu oli rastipohjainen. Kiitettävästä sai koko rastin (X), tyydyttävästä yksi rastin siipi muuttui pisteeksi, sitten hävisi toinen sakara. Näin jäi jäljelle vain vino viiva, joka\osoitti, että kohta oli hyväksytty. Vinoviiva pisteineen lienee taas jokaiselle niin opettajalle kuin oppilaallekin tuttu. 

Jatko-opinnot käsittivät Weisuun, Kirjoituksen ja Laskennon. Nämä, samoin kuin Tarkkuus ja Käytös arvosteltiin numeroin 1 - 5. Kalle Luukkosen korkein arvosana oli 4.

Kirja nimeää oppilaan hänen holhoojansa mukaan ilmoittaen myös säädyn. Virkamiesten lapsia ei Luukkosella ollut, vaikka hän opettikin vuorollaan kirkonkylässä. Virkamiesten lapaset pantiin jo silloin varsinaiseen kansakouluun tai lähetettiin Mikkeliin.

Kiertokoulukirjan ylimpinä ovat rusthollarien lapset, alimpina loisien äpärät. Välissä on monenmoista: talonpojat, lampuotit, torpparit, aikapojat, aikatytöt, palkolliset jne.

Nykyajan opettajan silmin oppilaiden luokittelu vanhempien säädyn mukaan näyttää julmalta. Sosiaalisesti heikoimmassa asemassa olevat - loiset ja paIkolliset - eivät hevin laittaneet lapsiaan kouluun henkirahankorotuksesta huolimatta, työvoimaa tarvittiin kotona. Ja jos lähettivät, tulokset olivat heikot.

Esim. torppari M-vainaan Iina ja lois-Severiinan äpärä A eivät päässeet Tavuun alkeita pidemmälle.

Kysymyksessä ei varmaankaan ole opettajan puolueellinen asenne, vaan se, että vaIistuneisuus vaatii tiettyä taloudellista turvallisuutta, joka poistaa turhan pelon ja vahingollisen nöyryyden.

Aika muuttuu!

Kun Kaarle Juhana Luukkonen sata vuotta sitten aloitti opettajan uran, hänen ensimmäisiä toimiaan oli soutaa parin peninkulman matka kirkolle. Kun nykyään peruskoulun oppilas siirtyy yläasteelle, hänet viedään saman matkan päästä taksilla kirkonkylään.

Erkki Nurmisen keräämää materiaalia.

Puumala lehti 2. syyskuuta 1982 (Kirj. Pekka Teelahti )

Puukko työkaluna

Puukko lahjana saattoi olla vielä ainakin 1970-luvulla, miksei osin 1980-luvullakin mieluinen saajalleen. Puukon merkitys on kuitenkin vähentynyt. Mitäpä kaupungissa kerrostalossa asuva ihminen puukolla tekisikään. Teuvo Kontinen kertoo, mihin kaikkeen hänen isänsä Juho Kontinen (synt. 1904) on puukkoa käyttänyt:

Puukko oli isälle tärkeä työkalu työssä ja syödessä. Ajan tavan mukaan isällä oli aina arkena tuppipuukko vyöllä, mutta vapaa-aikana kirkkoreissuilla ei hän puukkoa pitänyt. Puukolla hän vuoli heinäseipäiden katkenneet kärjet, heinäseipään tapit ja haravan piikit. Hevosen valjaita oli korjattava iltaisin kotona ja joskus ajon aikanakin. Teurastukset ja kalojen siivous sujuivat häneltä hyvällä puukolla vaivatta.

 

Tärkeä käyttö puukolle oli ruokailussa. Äidillä oli paljon työtä ison perheen ruokinnassa ja isä leikkasi puukollaan kaikille palaset isosta ruisleipäkannikasta. Ruokapöydässä isä ei istunut tavanomaisella isännän paikalla pöydän takana, vaan hän istui pöydän päässä toisessa kulmassa ja aina oli joku pienemmistä lapsista pöydän kulman toisella puolella syömässä isän kanssa samalta lautaselta.

Ruista puimakoneella puitaessa oli ennen tapana, että syöttäjällä oli apulainen, usein joku nainen, joka katkaisi lyhteistä olkisiteet ja solutti ison lyhteen vähitellen tasaisesti puimakoneen kitaan. Pian isä vapautti apulaisen muihin hommiin ja katkoi itse lyhteiden siteet.

Puukolla isä leikkasi lasten sormien ja varpaiden kynnet ja omatkin kyntensä. Tämä tapahtui saunassa käynnin jälkeen, jolloin kynnet olivat pehmeitä. Taitavasti isä otti puukon kärjellä tikut tenavien sormista melkein kuin lääkäri tai sairaanhoitaja. Myös "hammaslääkärin hommia" isä teki. Hänellä oli maasepän tekemät pihdit ja niillä hän veti monenkin kyläläisen hampaan.

Teuvo Kontinen

sukukirjassa Johannes ja Hilja, Niinisaaren Kontisia

Tuohi elää taitajan käsissä

Niinä aikoina, jolloin Ruotsin kuningas vaelteli Pohjois-Savossa, häntä tuli vastaan mies kävellä kopistellen tuohikontti selässä. Kuningas pysäytti miehen, tokaisi; ”Ei se mies ou, joka riitingillä kirkon tekköö, vuan se on mies, joka ileman riitingitä säkin selekäänsä tekköö”.

Kuningas osti kontin mieheltä kalliilla hinnalla. Hän luultavasti luuli ukon tehneen kontin siten, että se oli liitetty kokoon neliömäisistä tuohenpaloista. Tällä tavalla ei käteväkään tuohinikkari pysty konttia valmistamaan, kertoili kotiteollisuusohjaaja Aulikki Uusitalo.

Pieni tuohinen koppa, ostettu 1970-luvulla turistimyymälästä. Siinähän sopii pitää nykyään vaikka kännykkää.

Vanhimmat tuohityöt valmistettiin levytuohesta. Kehystuohi taivutettiin ympyräksi tai soikioksi, sauma valmistettiin erilaisilla hammasliitoksilla. Pohja tehtiin puusta ja kehystuohi pohjattiin puunauloilla.

Tuohella on muinoin ollut runsaasti erilaisia käyttötarkoituksia. Tuohityö on kevyt, kestävä ja sitkeä. Tuohiastia pitää jopa vettä, jos se taiten tehdään. Suomesta ei juuri löydy luonnosta saatavaa koristemateriaalia. Olki ja tuohi ovat helposti saatavilla olevia kauniita materiaaleja. Koristetöitä tärkeämpiä ovat olleet käyttöesineet, tuohiset, vakat, virsut ym. Entisajan kaskenpolttajat käyttivät yksinomaan tuohivirsuja. Ennen polton alkua tehtiin virsut. Jos ne polton aikana menivät rikki, valmistettiin uudet.

Naiset ja lapset saivat parista kolmesta tuohensärmästä kuraistut lötöt, miehet käyttivät viidestä nauhasta tehtyjä korkeampireunaisia virsuja. Tuohikenkään voidaan kutoa vartta niin, että se ulottuu lähelle polvea. Tuohikenkiä käytettiin 1800-luvun lopulle asti. Kaskialueilla tuohikengät olivat tärkeät, tästä johtuen niiden käyttö hävisi Länsi- ja Etelä-Suomessa aiemmin. Nykyisin virsut ovat lähinnä matkamuistoesineitä.

Toinen tunnettu tuohiesine on kalakontti, nikkarilla höyläkontti, metsään menijällä eväskontti. Kontteja oli sekä avoimia että kielellisiä. Ennen sanottiin ruokansa hotkijasta: Työntää ruokaa kuin kielettömään konttiin. Kontistakin on tullut nykyisin koriste-esine.

Tuohikontti, jota käytetty kalakonttina. Sisältä ihan täynnä kalansuomuja. Löydetty jostain noin 1980-luvulla.

 Tavallinen esine oli myös kopsa. Näitä tehtiin lähes joka tarkoitukseen: esim. kylvökopsa, suolakopsa, jauhokopsa. Kopsassa voi olla kavennettu suuosa ja myös siihen soveltuva korkki.

 Tuohesta tehtiin myös erilaisia vakkoja, puukontuppeja, verkonpainoja, kukkaruukkuja, vöitä ja tietenkin tuohisormuksia. Tuohesta valmistettiin ennen myös talojen katot.

Muinoin tuohityön teko kuului yksinomaan miehille. Jos nykyisin järjestää tuohikurssin, saadaan mukaan yksinomaan naisia. Häpeävätkö miehet näitä ennen niin perinteisiä miesten töitä, kyselee kotiteollisuusohjaaja Aulikki Uusitalo.

Erkki Nurmisen keräämästä materiaalista

Puumala-lehti 27.3.1980