perjantai 26. elokuuta 2016

Oratinsaaren ainoat asukkaat



-Ei tänne äkillinen voi kotiutua, tänne pitää syntyä ja kasvaa, toteaa Kalle Hulkkonen Elsansa kanssa, sillä kesäkuun 10. päivästä lähtien he ovat asuneet saaressa kymmeniä vuosia. Kalle koko ikänsä eli 80 vuotta. Matkaa kirkolle on 40-50 kilometriä riippuen siitä, tullaanko Akkalan vai Hauklapin kautta. Lopuksi on vielä edessä vesimatka.
 
Toratinsaari kuuluu Torsantaan kylään Puumalan ja Ruokolahden rajalla. Saari kuului aikoinaan Ruokolahteen, ja kun sieltä katsottuna se oli Torsanjärven takana, sai kylä itsestään nimen Torsantaka.

Saaren pinta-ala on noin 30 hehtaaria, josta Enso-Gutzeit omistaa 20 hehtaaria. Mantereen puolella alkaa yhtiön suuri salo, jossa aina talvisin riitti metsätöitä. Kalle muistaa tehneensä ensimmäisen halkomotin 10-vuotiaana. Työmaat olivat niin lähellä, että kotona saattoi käydä syömässä.
Kalastuksesta on ollut suuri apu varsinkin pulavuosina 1920- ja 30-luvuilla. Töitä kyllä oli, mutta niistä ei juuri mitään maksettu. Päiväpalkka oli silloin vähän päälle pari markkaa ja sekin jo vaati 10-tuntisen rupeaman. Mutta onneksi metsässä oli riistaa ja järvessä kalaa, jopa hylkeitäkin oli ihan riesaksi asti. Niistä maksettiin silloin tapporahaa ja tuommoinen 50-markkanen tuntui jo mukavalta kukkarossa.

Saaliiksi saadut hylkeet nyljettiin ja rasva sulatettiin isossa padassa. Merenrannalla asuneet sanoivat syöneensä lihatkin, mutta Kalle kaivoi ne maahan. Hylkeenrasva eli traani oli muotitavaraa. Sillä kyllästettiin veneet ja pehmitettiin nahat. Se kävi öljyksi lamppuun ja sillä korjaantuivat myös kolotuksen vaivat. Jos esim. sai tikun sormeensa ja voiteli sormen vastakkaista puolta, rasva ajoi tikun pois.

Hylkeenrasva imeytyi hyvin ihoon. Kalle muistaa miten saalista nyljettäessä kädet rasvaantuivat ja haisivat ihan kalanmaksaöljylle. Mutta jo tunnin päästä haju oli kokonaan hävinnyt.
Viimeisen hylkeen Kalle ampui pulavuosina jatkosodan jälkeen, jolloin hylkeitä vielä oli liikaa. Traania tuli aika lailla ja sillä oli silloin käyttöä. Kun moottoriin sai ostoluvan 100 litralle petrolia, 10 litralle bensiiniä ja yhdelle litralle voiteluöljyä, niin pitkällekös sillä pääsi. -Panin traania kampikammioon ja hyvin pelasi. Naapurit varoittelivat, että särjet moottorin, vaan eipähän särkynyt. Toratinsaaren vesillä on hylkeitä vieläkin, ainakin Katosselällä ja Muikkuselällä. 

Kun kalaa ennen oli vesissä runsaasti, sitä riitti myös myyntiin. Silloin piti soutaa autotien varteen ja ajella kaupunkimaihin saalistaan myymään. Turkisnahat olivat toinen myyntiartikkeli. Ostajat kävivät kotona, eikä Kalle heitä jymäyttänyt kuten muuan nahkojenmyyjä, joka kertoi: ”A miepä jymäytin Ruotsin brihaa, panin kaks revon nahkaa sisäkkäin ja yhtenä möin!”

Puumala-lehti 9.9.1982, Erkki Nurmisen keräämää aineistoa

2 kommenttia:

  1. Olen lapsena tavannut Toratin Kallen 60-luvun puolivälissä. Muistin hänet vasta kun eräs tuttavani kertoi seuraavan jutun: Kalle oli hankkinut paristokäyttöisen matkaradion, säätiedotuksia kuunnellakseen. Eräänä keskikesän aamuna ennustettiin aurinkoa siksi päiväksi, joten Kalle niitti heinäpellon. Samassa alkoi sataa. Kalle haki radion sisältä ja huusi sille 'Kaho nyt - paistaaks muka tääl?'
    Kalle oli kylällä kiertävien huhujen mukaan karannut rintamalta. Karkuriaikanaan hän eleli Katosselän reunamilla saaden polttopuutöitä vastaan emänniltä ruokaa. Hän ei jäänyt kiinni.
    Kalle keitti sotien jälkeen pontikkaa. Yhden hänelle kuuluneen pontikkatehtaan rauniot ovat edelleen Härätinsaaren ojan varressa.

    VastaaPoista
  2. Muistoja Toratin Kallesta

    Muistan Toratin Kallen pikkupojasta lähtien eli viisikymmentä luvun alkupuolelta. Asuttiin silloin Kukonharjun kylällä, nykyisellä Häkkisten paikalla. Vanhemmillani oli kauppa, ja kylän posti kannettiin meille joka arkipäivä tupaan asti. Sieltä myös Kalle tai Elsa kävi hakemassa postin samalla, kun kävivät kaupassa.

    Kallen sotakarkuruus vanhemman veljeni kertomana

    Isäni ja Kallen piti lähteä jatkosotaan. Kokoontuminen oli Puumalan Kirkonkylän Kasarmialueella 16.7.1944 (tarkistin isäni sotilaspassista). He soutivat veneellä Hauklappiin ja menivät sieltä kävellen Imatrantien laitaan ja siitä linja-autolla Puumalaan. Kalle sanoi isälle Hauklapissa, että mene sinä tässä ensimmäisessä autossa, minun on käytävä Ruokosessa (olikohan se Kalle etunimeltään). Minä tulen toisessa autossa perässä. Eihän Kalle tullut kokoontumispaikalle ensinkään, eikä ollut siinä sodassa. Itse en tiedä, missä Kalle sodan aikana oleskeli.

    23.11.2019 Toivo Kontinen

    VastaaPoista

Kirjoita omia muistojasi vaikka kommentteihin! Kaikki tieto tervetullutta.